Alkoi vahvistua käytäntö, että presidentti hoiti idänsuhteita henkilökohtaisesti. Hän käytti apuna KGB:n edustajien suoraa kanavaa Moskovan puoluejohtoon, jolla Neuvostoliitossa oli hallussaan ratkaiseva valta. Menettely ei noudattanut perinteistä diplomaattikäytäntöä mutta toimi hyvin idänsuhteissa.
Ongelmaksi kehittyi presidentin roolin vahvistuminen ulkopolitiikan alalla niin keskeiseksi, että se hipoi valtiosäännön suomien valtuuksien rajoja ja herätti vastarintaa puolueiden ja virkamiehistön keskuudessa. Kekkosen sisäpoliittinen asema oli vielä 1950-luvun lopulla verraten heikko, ja hänen menettelytapojensa rehellisyyttä epäiltiin laajalti. Tämä asetelma vaikutti valmistautumiseen seuraaviin presidentinvaaleihin.
Kirjallisuutta
- Lauri Haataja, “Kekkosen aika” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 4 (1992), s. 35-43
- Kari Hokkanen, Kekkosen maalaisliitto 1950 – 1962 (2002), s. 410-452
- Max Jakobson, Veteen piirretty viiva (1981), s. 120-159
- Jorma Kallenautio, Suomi kylmän rauhan maailmassa (2005)
- Ahti Karjalainen – Jukka Tarkka, Presidentin ministeri (1989), s. 63-77
- Seppo Keränen, Moskovan tiellä (1990), s. 50-65
- Henrik Meinander, Tasavallan tiellä (1999), s. 330-334
- Hannu Rautkallio, Kekkonen ja Moskova (1991), s. 171-417
- Esa Seppänen, Miekkailija vastaan tulivuori. Urho Kekkonen ja Nikita Hrushtshev 1955 – 1964 (2004), s. 130-188
- Timo Soikkanen, Presidentin ministeriö (2003), s. 192-214
- Juhani Suomi, Kriisien aika (1992), s. 73-253
- Urho Kekkosen päiväkirjat 1, 1958 – 62 (toim. Juhani Suomi, Otava, Keuruu 2001)
- Juhani Suomi, Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus (2016), s. 195-269