Taloudellisesti heikommaksi jääneestä ja suuret sotakorvaukset luovuttaneesta Itä-Saksasta siirtyi 1950-luvulla länteen noin kaksi miljoonaa ihmistä. He olivat yleensä parhaiten koulutettua ja työkykyisintä nuorta väkeä. Helpoin reitti kulki kansainvälisen hallinnon alaisen Berliinin kautta, koska siellä miehitysvyöhykkeiden välisellä rajalla ei ollut mitään esteitä. DDR:n ja liittotasavallan raja sen sijaan oli hankala ylittää.

Parhaan työvoiman maastamuutto ja kansainvälisen aseman vakiintumattomuus horjuttivat DDR:n valtiollisen olemassaolon perustaa. Länsimaat eivät tunnustaneet DDR:n itsenäisyyttä, ja Länsi-Saksassa siitä käytettiin yleensä nimitystä “neuvostovyöhyke”. Liittotasavalta ei myöskään tunnustanut Saksan valtakunnan entisten itäosien, siis Itä-Preussin ja Oder-Neisse-joen itäpuolisten alueiden menetystä.