Neuvostoliiton johdossa oli vähitellen kypsynyt päätös, ettei DDR:ää enää varauksetta tueta suhteessa Länsi-Saksaan, vaan sen on tultava toimeen omillaan. Neuvostoliiton heikko taloustilanne pakotti kehittämään yhteyksiä länteen, ja Saksan liittotasavalta tuli siinä vastaan. Samalla Gorbatshovin suosio saksalaisten keskuudessa kasvoi voimakkaasti.
Toisaalta läntiset liittolaiset alkoivat seurata epäluulolla Kohlin hallituksen toimintaa suhteissa itään. Ulkoministeri Genscheriä syytettiin länsilehdistössä liennytyksen tavoittelemisesta mihin hintaan hyvänsä ja Saksan yhdistämisen ajamisesta puolueettomuuslupauksen avulla.
Myös länsimaiden poliittisten johtajien piirissä epäiltiin verraten yleisesti, että Saksan liittotasavallan hallitus oli valmis taipumaan Neuvostoliiton vaatimukseen, jonka mukaan Saksan yhdistyminen olisi mahdollista vain julistautumalla puolueettomaksi. Varoittavana historiallisena esimerkkinä mainittiin Saksan yhdistyminen 1800-luvulla keisarikunnaksi ja siihen liittynyt valtakunnankansleri Otto von Bismarckin tasapainoilu idän ja lännen välillä ”Saksan erillistiellä”. Läntiset liittolaiset halusivat varmistaa, että myös yhdistymistä kohti kulkeva Saksa pysyisi länteen sitoutuneena.