Maanpuolustuksen valmisteluissa ryhdyttiin varautumaan erityisesti kriisinhallintaan, jolla silloin tarkoitettiin toimintaa sotaa alemman asteisissa poikkeustilanteissa ja kiristyneestä tilanteesta aiheutuneen sodan uhan aikana.

Valtioneuvosto hyväksyi Puolustusneuvoston laatiman muistion poikkeusoloihin varautumisen periaatteista (2.11.1982). Siinä yleislinjaksi määritettiin, että viranomaiset jatkavat tehtäviään myös poikkeusoloissa ja heillä on vastuu niihin varautumisesta. Näin oli tarkoitus välttää kriisitilanteessa organisaatio- ja henkilöstömuutoksia sekä tehostaa normaaliaikoina varautumisen suunnittelua.

Päätös poikkeusoloihin varautumisesta oli jatkoa kehitykselle, jossa vähitellen oli irtauduttu sotien aikaisista käytännöistä. Silloin puolustusvoimilla oli ollut laaja vastuu yhteiskunnan perustoiminnoista, esimerkiksi rautatiekuljetuksista ja viestiyhteyksien ylläpitämisestä. Nyt lähdettiin siitä, että yhteiskunnan varautumisen vastuunjakoa ei muutettaisi myöskään poikkeusoloissa.

Uusi varautumisen periaate oli sinänsä selvä, mutta sen toteutukseen liittyi monia käytännön ongelmia. Siviiliviranomaisia koulutettiin poikkeusolojen varalle muun muassa maanpuolustuskursseilla, mutta käytännön harjaantumiseen ei useinkaan ollut aikaa. Suunnitelmat poikkeusolojen varalle olivat usein monimutkaisia, eikä niihin perehtymiseen ollut riittävästi aikaa. Nämä ongelmat tulivat esille harjoituksissa ja yhteiskuntaa kohdanneissa häiriötilanteissa. Vakavia kriisejä ei kuitenkaan koettu, joten ei myöskään pidetty kiirettä kehittää siviiliviranomaisten valmiuden ylläpitoa.