Varsovan liiton joukkojen suorittama Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 ei horjuttanut Eurooppaan vakiintunutta blokkijakoa. Miehitystä pidettiin Varsovan liiton sisäisenä asiana, johon länsivaltojen ei kannattanut puuttua konkreettisin toimin. Sotilaallisiin voimasuhteisiin Neuvostoliiton joukkojen asettuminen asemiin entistä lännemmäksi vaikutti siten, että Naton piirissä koettiin yllätyshyökkäyksen vaaran kasvaneen. Sodan alkamisen todennäköisyys Euroopassa nähtiin kuitenkin yhä vähäiseksi, joten edellytykset poliittisen tilanteen vakauttamiselle olivat verraten suotuisat.

Saksan liittotasavallassa oli jo sosiaalidemokraattien aloitteesta tehty varovainen käännös kohti “uutta idänpolitiikkaa”. Vuoden 1969 kuluessa mahdollisuudet suhteiden uudelleenjärjestämiseen itäblokin maiden kanssa paranivat, kun Willy Brandt vaalivoiton jälkeen kohosi liittokansleriksi. Tärkein tehtävä oli Itä- ja Länsi-Saksan välisten ongelmien vähittäinen ratkaisu. Sillä oli rauhoittava vaikutus koko Euroopan tilanteelle.

Suurvaltasuhteiden kehitys vaikutti voimakkaasti myös Euroopan asetelmiin. Kiinassa arvioitiin, että Neuvostoliitto saattaisi kohdistaa voimansa sitä vastaan selvittääkseen yhä pahemmaksi kärjistyneitä erimielisyyksiä kommunistisen liikkeen johtoasemasta ja valtioiden välisen rajan kulusta. Yhdysvallat etsi kunniallista irtautumismahdollisuutta Vietnamin sodasta ja ryhtyi siinä tarkoituksessa parantamaan suhteitaan sekä Kiinaan että Neuvostoliittoon. Tämä sopi hyvin kiinalaisille, jotka olivat olleet pahasti eristyksissä maailmanpolitiikan tapahtumista.

Ydinasekilpavarustelun vaarallisuudesta hyvin tietoisiksi tulleet johtavat suurvallat aloittivat keskinäiset neuvottelut ydinaseistuksen rajoittamiseksi. Helsingissä vuonna 1969 alkaneista neuvotteluista käytettiin nimitystä SALT (Strategic Arms Limitation Talks). Ensimmäinen rajoitussopimus syntyi vuonna 1972.

Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton pyrkimys ydinaseiden kilpavarustelun rajoittamiseen ja jännityksen lieventämiseen Euroopassa liittyi läheisesti aloitteisiin saada aikaan Euroopan turvallisuuskonferenssi. Sitä oli ehdotettu jo 1950-luvulla Neuvostoliiton ja sittemmin myös Varsovan liiton taholta, mutta Suomi kehitti ajatusta eteenpäin 1960-luvun lopulla. Suomen tekemä aloite konferenssin järjestämiseksi sisälsi Yhdysvaltojen mukaan tulon ja edellytti perustavaa yhteisymmärrystä Saksan kummankin puoliskon keskinäisten suhteiden järjestelystä. Konferenssin valmisteluvaiheessa ryhdyttiin turvallisuuden ohella korostamaan yhteistyötä, joten neuvotteluprosessin nimeksi tuli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK).

Suurvaltojen välisen liennytyspolitiikan vallatessa alaa ja Euroopan rauhoittuessa Lähi-idän jatkuvat konfliktit uhkasivat vaarantaa kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta laajemmallakin alueella. Pahin tilanne syntyi lokakuussa 1973, kun Egypti ja Syyria aloittivat yllätyshyökkäyksen karkottaakseen Israelin miehitysjoukot vuoden 1967 sodassa vallatuilta alueilta Suezin kanavalla ja Golanin kukkuloilla. Yhdysvaltojen tukema Israel sai lopulta tilanteen hallintaansa, jolloin Neuvostoliitto tuli Egyptin ja Syyrian avuksi estääkseen näiden täydellisen tappion. Tilanne kärjistyi samalla suurvaltakonfliktin asteelle, joka saatiin lähinnä YK:n toimenpiteillä jälleen rauhoitetuksi.