Syyskuussa 1969 pidettyjen liittopäivävaalien jälkeen Willy Brandt muodosti SPD:n ja liberaalien yhteishallituksen, joka heti ryhtyi toteuttamaan “uutta idänpolitiikkaa”. Tällöin sana ”uusi” tarkoitti eroa ”vanhaan” eli jo Bismarckin aikaan 1800-luvulla harjoitettuun idänpolitiikkaan, jossa hyvät suhteet Venäjään olivat keskeisellä sijalla.

Liittokansleri Brandt vieraili seuraavana vuonna sekä DDR:ssä että Neuvostoliitossa, jonka kanssa Saksan liittotasavalta solmi suhteiden normalisointia koskeneen sopimuksen. Brandt vieraili myös näyttävästi Varsovassa ja allekirjoitti Puolan kanssa tehdyn suhteiden perussopimuksen.

Länsi- ja Itä-Saksan välillä sovittiin monista kanssakäymistä helpottavista toimista. Tähän liittyi vuonna 1972 tehty perussopimus Saksan liittotasavallan ja DDR:n keskinäisten suhteiden järjestelystä periaatteellisesti tasavertaisuuden pohjalle.

Willy Brandtin hallituksen tekemien ”itäsopimusten” kokonaisuus oli Saksan sisäpolitiikassa hyvin kiistelty hanke, sillä oikeisto-oppositio syytti Brandtia Saksan ”suomettamisesta” (Finnlandisierung) eli alistamisesta Neuvostoliiton vaikutusvallan alle ikään kuin Suomen tapaan. Saksan hallituksen piirissä ei tuollaista vertailua hyväksytty. Suomestakin huomautettiin, että se ei ollut oikeutettu kielikuva. Tuollainen Saksan ja Suomen aseman, historian ja voimavarojen rinnastaminen ei perustunut todelliseen tilanteeseen vaan oli osa poliittista propagandakamppailua. Se oli Suomen kannalta kiusallista ja haittasi jopa ulkopolitiikan hoitoa.

Vuonna 1971 neljä miehitysvaltaa sopivat Berliinin aseman järjestelyistä, jolloin taattiin vapaa kulku liittotasavallan ja Berliinin välillä, kuitenkin tarkoin säädellyissä puitteissa.