Yhdysvallat pyrki 1960-luvun lopulta alkaen parantamaan suhteitaan Neuvostoliittoon Vietnamin sodan takia ja myös saadakseen aikaan sopimuksen ydinaseiden rajoittamisesta. Niiden riskit ja kustannukset olivat kasvaneet kohtuuttoman suuriksi, joten halukkuus sopimukseen oli molemminpuolista.

Idän ja lännen välialueella sijainnut Suomi sopi sekä Yhdysvalloille että Neuvostoliitolle neuvottelujen paikaksi. Helsingissä päästiinkin vuonna 1969 aloittamaan amerikkalais-neuvostoliittolaiset keskustelut ydinaseistuksen rajoittamisesta. Yhteydenpidon epävirallisuutta haluttiin korostaa puhumalla nimenomaan “keskusteluista”, jolloin käyttöön tuli nimitys SALT (Strategic Arms Limitation Talks). Todellisuudessa kysymys oli vakavien ja huolellisesti valmisteltujen neuvottelujen sarjasta, joka verraten pian johti myös tuloksiin.

Tapaamisia jatkettiin Wienissä, ja ne tuottivat vuonna 1972 ensimmäisen asevalvontasopimuksen (SALT I), jolla rajoitettiin pitkän kantaman ballististen ohjusten lukumääriä ja sijoittelua sekä ohjusten torjuntajärjestelmien rakentamista.

Suomi sai molemmilta osapuolilta kiitosta ydinaseistuksen rajoitusneuvottelujen alkuvaiheen isännöimisestä.