Suomelle hankalaksi käynyt kysymys Länsi- ja Itä-Saksan tunnustamisesta itsenäisiksi valtioiksi helpottui niiden keskinäisten suhteiden paranemisen myötä. Liittokansleri Willy Brandt oli jo 1960-luvun lopulla aloittanut ”uuden idänpolitiikan” mukaisesti suhteiden parantamisen itäblokin maihin, ja siihen kuului myös DDR:n valtiollisen aseman määrittely. Vuonna 1972 valmistui perussopimus Saksan liittotasavallan ja DDR:n keskinäisten suhteiden järjestelystä tasavertaisuuden pohjalla, mikä käytännössä tarkoitti DDR:n tunnustamista itsenäiseksi valtioksi.

Suomen hallitus teki jo syyskuussa 1971 kummallekin Saksan puoliskolle tarjouksen ryhtyä neuvotteluihin niiden suvereniteetin tunnustamisesta osana laajempaa “pakettia”, johon piti liittää Suomen puolueettomuuspolitiikan tunnustaminen, väkivallan käytön kieltävä sopimus ja korvaus Saksan armeijan Lapin sodassa syksyllä 1944 aiheuttamista tuhoista. Pian kävi ilmi, etteivät saksalaiset tuollaiseen paketointiin suostuneet eivätkä halunneet ulkopuolisten puuttuvan keskinäisiin suhteisiinsa. Suomen puolelta Saksan liittotasavallan ja DDR:n valtiollinen tunnustaminen toteutettiin vuoden 1973 alussa ilman erityisiä vastapalveluksia.