Eduskunnassa tarvittava määräenemmistö suostui vuoden 1973 alussa poikkeuslakiin Urho Kekkosen seuraavana vuonna päättyvän presidenttikauden jatkamiseksi neljällä vuodella. Tarkoituksena oli taata EEC-vapaakauppasopimuksen voimaantulo.
Kekkonen käytti toimivaltaansa myös Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin valmistelujen vauhdittamiseen ja “Saksan paketin” edistämiseen. Samalla hän esti seuraajaehdokkaaksi kohonneen Ahti Karjalaisen poliittisen uran etenemisen. Sosiaalidemokraattien voimahahmoksi nousi Kalevi Sorsa, mutta Mauno Koivisto pysyi mielipidemittauksissa kansansuosikkina.
Vuonna 1978 presidentinvaalit pidettiin normaalisti, mutta suuret puolueet eivät asettaneet Urho Kekkoselle vastaehdokasta vaan ryhtyivät tukemaan häntä. Viimeiselle kaudelleen valittu Kekkonen täytti pian 80 vuotta eikä enää hallinnut asioita entisellä taidolla ja aktiivisuudella. Toisaalta selvää haastajaakaan ei noussut, eikä myöskään koettu vakavia poliittisia kriisejä.
Kirjallisuutta
- Lauri Haataja, “Kekkosen aika” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 4 (1992), s. 75-80 ja 87-97
- Martti Häikiö, Presidentin valinta (1993), s. 117-356
- Kimmo Rentola, Vallankumouksen aave (2005)
- Urho Kekkosen päiväkirjat 4, 1975 – 1981 (2004)
- Kalevi Sorsa, Kansankoti ja punamulta (2003)
- Juhani Suomi, Taistelu puolueettomuudesta (1996), s. 362-417 ja 490-523
- Liennytyksen akanvirrassa (1998), Umpeutuva latu (2000) ja Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus (2016), s. 352-412
- Jarkko Vesikansa, Salainen sisällissota (2004), s. 264 – 296