Uusimpina kehityspiirteinä kylmän sodan tarkasteluissa on ollut blokkien sisäisten ristiriitojen esille tuominen. Jo pitkään oli tunnettua, kuinka Ranskalla oli hyvin itsenäinen asema läntisessä liittokunnassa, Pohjois-Atlantin liitossa eli Natossa. Vuonna 1967 Ranska irtautui Naton sotilaallisesta toiminnasta ja karkotti sen laitokset alueeltaan.

Naton eteläisellä sivustalla Kreikka ja Turkki olivat jatkuvasti lähes sotatilassa keskenään. Ne ylläpitivät suuria asevoimia valmiina keskinäisiin taisteluihin ja riitelivät aluevesien määrittelystä Välimerellä. Kreikan ja Turkin välinen maaraja oli tiukasti suljettu ja miinoitettu. Yksi maiden välisistä kiistoista koski Kyprosta. Saaren turkkilaisperäiset ja kreikkalaiset asukkaat joutuivat 1960-luvun alkupuolella sisällissotaan keskenään. Tilannetta rauhoittamaan tarvittiin YK:n rauhanturvajoukkoja. Pian sen jälkeen Kreikassa tapahtui sotilasvallankaappaus, jonka yhteydessä valtaan noussut ”everstijuntta” hallitsi maata erittäin kovakouraisesti. Turkki teki Kyprokselle intervention vuonna 1973 ja on siitä lähtien miehittänyt saaren pohjoisosaa.

Neuvostoliittolainen postimerkki joka esittelee Itä-blokkiin kuuluvia kansoja

Käsite “itäblokki” on osoittautunut monessa suhteessa harhaanjohtavaksi antaessaan vaikutelman yhtenäisestä, Neuvostoliiton johtamasta liittokunnasta. Vaikka kommunistit hallitsivat Neuvostoliiton ja muiden Varsovan liiton maiden lisäksi Jugoslaviaa, Kiinaa ja myöhemmissä vaiheissa myös Kuubaa sekä useita afrikkalaisia ja aasialaisia maita, ei niillä ollut yhteistä johtoa ja koordinoitua politiikkaa.

Itäblokkiin luettujen maiden ideologiassa oli yhteisiä piirteitä, mutta monilla mailla oli hyvin itsenäinen asema. Stalinin aikana, vuosina 1947-1953, itäblokki oli vielä verraten yhtenäinen, mutta ajan myötä blokin hajanaisuus kasvoi. Kiina noudatti jo 1960-luvulla Neuvostoliittoa kohtaan vihamielistä suuntausta ja sai siihen Euroopasta mukaan Albanian. Kommunistien hallitsema Jugoslavia ei vuoden 1948 jälkeen osallistunut mainittavasti itäblokin toimintoihin vaan määritti itsensä sitoutumattomaksi valtioksi.

Neuvostoliitto käytti runsaasti voimavaroja säilyttääkseen asemansa itäblokin johtovaltiona. Lopulta sen kuitenkin oli tunnustettava, että jatkuva satelliittien ja liittolaismaiden taloudellinen ja sotilaallinen tukeminen oli ylivoimaisen raskasta.