Peruskirjansa mukaan Pohjois-Atlantin liittosulkeisiin (North Atlantic Treaty Organization), josta jonkin ajan kuluttua ryhdyttiin käyttämään lyhennettä Nato, oli tarkoitettu jäsenmaidensa kollektiiviseen puolustukseen YK:n peruskirjan 51 artiklan mukaisesti. Yhdysvaltojen vaatimuksesta keskinäisen avunannon velvoitteesta (artikla 5) tuli hyvin rajoitettu jättäen jokaisen maan harkintaan, mitä apua kukin oli valmis antamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle.
Myös liiton sopimusalue rajoitettiin vain jäsenmaat ja niiden välisen Pohjois-Atlantin käsittäväksi jättäen siis ulkopuolelle muun muassa jäsenvaltioiden siirtomaat ja muut merentakaiset alueet.
Neuvoteltaessa Naton peruskirjasta ja jäsenkunnasta oli Pohjois-Atlantin puolustaminen keskeisellä sijalla. Valtamerelle pääsyä vartioivat Islanti, Norja ja Tanska otettiin liiton perustajajäseniksi. Kuitenkin alkuvaiheissa tärkein puolustettava alue oli nimenomaan Länsi-Eurooppa, erityisesti Atlantin rannikko. Vasta myöhemmin on Naton maantieteellinen painopiste siirtynyt kohti Välimerta.
Kirjallisuutta
- Tuomas Forsberg, NATO-kirja (2002), s. 58 – 63
- David Miller, The Cold War. A Military History (1998), s. 16 – 24
- William Park, Defending the West (1986), s. 3 – 14.