Liittoutuneet olivat sopineet pitävänsä Saksan yhtenäisenä, mutta silti miehityshallinnon käytännöt ja sotakorvausten ottaminen jakoivat maata erilaisiin vyöhykkeisiin. Kahden vuoden kuluessa sodan päättymisestä Saksa olikin jo selvästi jakautunut itäiseen ja läntiseen osaan, vaikka liikkuminen eri osien välillä oli vielä verraten helppoa. Myös Ranskan miehitysvyöhyke oli paljolti eristettynä muista.
Berliini oli jaettu neljän miehitysvallan kesken sektoreihin, joiden välillä ei kuitenkaan vielä ollut liikkumisrajoituksia. Länsivalloille oli taattu kauttakulkuoikeus Berliiniin sekä maitse että ilmoitse neuvostovyöhykkeen läpi vieviä “käytäviä” pitkin.
Liittoutuneiden yhteisesti päättämä koko Saksan täydellinen aseistariisunta ja natsihallinnon purkaminen toteutettiin suunnitellulla tavalla. Sen sijaan yhteiskunnallinen ja taloudellinen kehitys eri vyöhykkeillä lähti kulkemaan kunkin miehittäjävallan haluamaan suuntaan, ja Saksan kanssa tehtävä rauhansopimus näytti etääntyvän kauas tulevaisuuteen.
Kirjallisuutta
- Alan Axelrod, The Real History of the Cold War (2009), s. 26-47; Hermann Graml, Die Alliierten und die Teilung Deutschlands (1985)
- Andreas Hillgruber, Deutsche Geschichte 1945 – 1982 (1983), s. 11-37
- Jeremy Isaacs – Taylor Downing, Cold War (1998), s. 23-36; W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 17-51
- Pekka Visuri – Tuomas Forsberg, Saksa ja Suomi (1992), s. 80 – 85
- Pekka Visuri, Paasikiven Suomi suurvaltojen puristuksessa 1944-1947 (2015), s. 187-190