Läntisissä uhka-arvioissa 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa oletettiin, ettei Neuvostoliitolta liikenisi alkuvaiheessa Skandinavian suuntaan muutamaa divisioonaa enempää joukkoja. Ruotsin vahva puolustus olisi selvinnyt hyökkäyksen alkuvaiheesta helposti, sillä Ruotsi kykeni mobilisoimaan asevoimiinsa 700 000 miestä ja ilmavoimat olivat lähes 900 lentokoneellaan läntisen manner-Euroopan vahvimmat. Neuvostoliitolla ei ollut asettaa Ruotsia vastaan Itämerellä tasavahvoja ilmavoimia, joten maihinnousun uhka ei tuntunut kovin suurelta.
Ruotsi oli liittoutumattomanakin lännelle hyvä suojakilpi, ja hyökkäyksen varalta oli yhteistoimintaa valmisteltu jo melko pitkälle.
Skandinavian pohjoisosissa sen sijaan lännen joukot olivat alivoimaiset, eikä Naton ensimmäisinä vuosina ollut vielä valmisteltu myöskään liittolaisten apujoukkojen tuloa. 1950-luvun alussa Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu ja armeijan erikoisjoukot valmistautuivat perustamaan laajan tiedustelu- ja sissitoimintaverkoston Skandinaviaan Neuvostoliiton miehityksen varalta.
Kirjallisuutta
- Wilhelm Agrell, Fred och Fruktan (2000), s. 98 – 163
- Jussi Hanhimäki, Scandinavia and the United States (1997), s. 29 – 83
- Jussi Hanhimäki, Rinnakkaiseloa patoamassa (1996), s. 98 – 112
- Jukka Nevakivi, Maanalaista diplomatiaa (1983), s. 48- 68
- René Nyberg, Pohjolan turvallisuus ja Suomi (1983), s. 17 – 132
- Om kriget kommit… (1994), s. 61 – 87
- Kjetil Skogrand – Rolf Tamnes, Fryktens likevekt (2001)
- The Cold War and the Nordic Countries (2004)
- Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 68 – 71
- Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 83 – 87