Keski-Euroopassa syksyllä 1939 alkanut sota levisi kahdessa vuodessa maailmanlaajuiseksi suursodaksi, toiseksi maailmansodaksi, joka kesti melkein kuusi vuotta ja aiheutti ennen näkemättömät tuhot. Asetelma toisessa maailmansodassa oli pääpiirtein samanlainen kuin ensimmäisessä maailmansodassa 1914 – 1918, ja uuteen sotaan johtanut kehitys 1930-luvun lopulla aiheutui paljolti edellisen suursodan tuottamasta tilanteesta.

Toinen maailmansota oli paitsi ensimmäisen maailmansodan “jatkosota” myös “Euroopan sisällissotien” – 1600-luvun alun 30-vuotisen sodan sekä Ranskan suuresta vallankumouksesta 1789 alkaneen ja “Napoleonin sotina” vuoteen 1815 jatkuneen suuren kuohunnan – sarjan jatke. Toinen maailmansota raunioitti Euroopan ja merkitsi perinteisten eurooppalaisten suurvaltojen hallitsevan aseman romahdusta maailmanpolitiikassa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että Euroopassa oli koettu myös pitkiä rauhan kausia. Napoleonin sotien jälkeisenä aikana ei vuosisataan (1815 – 1914) ollut käyty suuria sotia, joten kaksi lähekkäistä maailmansotaa 1900-luvun alkupuoliskolla olivat siltäkin kannalta poikkeuksellisen vakava onnettomuus. Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa on eletty jo yli 70 vuotta ilman merkittäviä sotia, ja useimmat eurooppalaiset vannovat oppineensa varomaan joutumista uudelleen sotien kierteeseen.

Molempien maailmansotien jälkeen pyrittiin kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta vahvistamaan kollektiivisella turvallisuudella, ensin Kansainliitolla ja sitten Yhdistyneillä Kansakunnilla. Toisaalta valtiot ja erityisesti suurvallat säilyttivät keskeisen asemansa kansainvälisessä politiikassa.

Valtiollisten rajojen muutokset Euroopassa eivät toisen maailmansodan jälkeen olleet yhtä suuria kuin ensimmäisen maailmansodan päättyessä, jolloin kolmen keisarikunnan hajoamisesta syntyi monia uusia valtioita. Kuitenkin yhteiskunnalliset muutokset ja kylmän sodan alkaminen toisen maailmansodan jälkeen merkitsivät erittäin syvällistä muutosta Euroopan valtiolliseen järjestelmään ja yhteiskuntien sisälle.

Euroopan kärsimät tuhot ja vanhan järjestyksen murskaantuminen tekivät suuresta osasta Keski-Eurooppaa vuosikymmeniksi ulkopuolisten suurvaltojen, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, miehitysalueen, vaikka muodollisesti valtioiden itsenäisyys ja suvereniteetti palautettiin verraten pian sodan jälkeen. Liittoutuneiden keskinäisillä päätöksillä muokattiin uutta Euroopan ja maailman järjestystä pitkälle tulevaisuuteen. Valtioita koskevia muutoksia tapahtui eniten Neuvostoliiton länsirajoilla, missä se voittajavallan oikeudella ja kompensaationa kärsimistään tuhoista laajensi alueitaan kohti entisiä Venäjän keisarikunnan rajoja. Tähän liittyi Neuvostoliiton sotakokemuksilla perusteltu pyrkimys mahdollisimman laajan suojavyöhykkeen muodostamiseen länttä vastaan.

Sodanjälkeisen poliittisen valtakamppailun kehittyminen pian maanosaa halkovien blokkien vastakkainoloksi, ”kylmäksi sodaksi”, selittyy paljolti sodanaikaisilla kokemuksilla ja monia maita kohdanneilla laajoilla tuhoilla. Neuvostoliiton Saksan hyökkäyksestä kesästä 1941 alkaen kärsimät tuhot antoivat sille pitkäksi ajaksi aiheen varmistaa oman valtapiirinsä laajennuksella, ettei sellainen hyökkäys pääsisi toistumaan. Toisaalta läntisessä Euroopassa heräsi pelkoa Neuvostoliiton jo valtaamilleen alueille tuoman kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen leviämisestä sodan pahasti vaurioittamiin maihin, lähinnä Ranskaan, Italiaan ja Saksaan. Tästä syystä sodanjälkeinen valtakamppailu sai vahvasti myös ideologisen leiman.

Euroopan jakaantuminen sodan päätyttyä läntiseen ja itäiseen blokkiin on jättänyt niin syvät jäljet, että niiden poistamiseen vaaditaan vielä kylmän sodan päättymisen jälkeenkin vähintään sukupolven aika. Toisen maailmansodan tuottamien haavojen parantamiseen ja vaurioiden korjailuun tarvitaan vieläkin enemmän aikaa.