Saksan kohtelu sodan jälkeen määräytyi kahdesta perustavasta tekijästä. Ensinnäkin Saksa oli kesällä 1941 alkaneesta hyökkäyksestä Neuvostoliittoon lähtien yleisesti radikalisoinut sodankäyntiään. Hitler julisti käyvänsä idässä sotaa elintilan hankkimiseksi Suur-Saksalle. Se oli myös luonteeltaan kommunismin ja juutalaisten vastaista ideologista totaalista sotaa, jossa ei noudatettu kansainvälisen oikeuden säädöksiä, siis lähinnä Haagin ja Geneven sopimuksina tunnettuja sodan oikeussääntöjä.

Saksalaisten miehityspolitiikka itäisessä Euroopassa, erityisesti Puolassa, oli väestölle tuhoisaa ja herätti voimakkaan vastarintaliikkeen. Saksan miehittämillä alueilla Neuvostoliitossa ja Jugoslaviassa käytiin laajamittaista sissisotaa (partisaanisotaa), jossa ei sodan oikeussääntöjä juuri noudatettu.

Toisaalta kostonhenkeä lisäsivät sotatoimialueiden suuret tuhot. Jouduttuaan vetäytymään saksalaisjoukot noudattivat itärintamalla “poltetun maan taktiikkaa” tuhoten laajoja alueita samaan tapaan, kuin tapahtui Suomessa Lapin sodan aikana.

Lännessä sodankäynti oli luonteeltaan rajoitetumpaa, vaikkakin sodan vanhetessa otteet kovenivat ja tuhot laajenivat. Juutalaisten tuhoaminen liittyi sodan yleiseen raaistumiseen ja ideologisoitumiseen.

Liittoutuneet vastasivat “totaalisella sodalla” ensi sijassa natsihallintoa mutta käytännössä myös Saksan väestöä vastaan. Tähän liittyi ehdottoman antautumisen vaatimus, jonka Roosevelt ja Churchill julistivat Casablancan kokouksen päätteeksi 25.1.1943. Neuvostoliitto yhtyi julistukseen hieman myöhemmin. Tämä kertoi myös siitä, että liittoutuneet tulisivat kohtelemaan Saksaa sodan jälkeen ankarasti, ja lisäksi osansa kostosta saisivat kokea Saksan liittolaismaat.