Sodanaikaiset liittoutuneet pitivät keskenään yhteyttä henkilökohtaisilla tapaamisilla, kirjeillä ja lähettiläiden välityksellä. Monet työryhmät valmistelivat päätöksiä, jotka vahvistettiin suurvaltajohtajien eli “kolmen suuren” (Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia) kesken pidetyissä konferensseissa. Tärkeimmät päätökset syntyivät usein verraten epämuodollisesti pienessä piirissä, usein vain kahden tai kolmen johtajan läsnä ollessa.

Lokakuussa 1943 perustettiin Euroopan neuvoa-antava komissio (European Advisory Commission = EAC) valmistelemaan kolmen suurvallan keskeisiä sopimuksia vihollismaiden kohtelusta ja muita sodanjälkeisiä toimia Euroopan osalta. Se aloitti toimintansa Lontoossa tammikuussa 1944. EAC:lla oli merkittävä rooli nimenomaan Saksan miehitysvyöhykkeiden ja miehityspolitiikan määrittelyssä.

Sodan aikana järjestettiin Yhdysvaltojen, Iso-Britannian ja Neuvostoliiton johtajien kesken kolme tärkeää konferenssia: Teheranissa marras-joulukuussa 1943, Jaltassa helmikuussa 1945 ja Potsdamissa heinä-elokuussa 1945. Niissä päätökset tehtiin yksimielisyysperiaatteella, mutta käytännössä voimasuhteet vaikuttivat siihen, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton johtajilla oli merkittävämpi asema kuin Ison-Britannian johtajalla.