Vuoden 1948 alkupuoliskolla oli tehty Suomen asemaa kylmän sodan Euroopassa selkiyttäneitä ratkaisuja, ennen kaikkea yya-sopimus. Kommunistien valtapyrkimykset oli torjuttu presidentin päättäväisillä toimilla. Ulkomaisilta havainnoitsijoilta tilanteen hahmottamiseen kului silti oma aikansa. Lännessä epäiltiin yhä, että Suomi oli matkalla itäblokkiin kansandemokratiaksi, ja toisaalta Neuvostoliitossa eläteltiin vielä toiveita kommunistien pääsystä hallitusvaltaan.

Pohjolan sotilaspoliittinen tilanne selkiintyi keväällä 1949 Naton perustamisen myötä. Suomen kannalta tärkeää oli Ruotsin pysyminen liittoutumattomana, vaikka epävarmuutta aiheutti edelleen ruotsalaisten laaja salainen sotilasyhteistyö Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian kanssa. Ruotsissa pelättiin Neuvostoliiton hyökkäystä eikä luotettu Suomen haluun tai kykyyn toimia suojakilpenä itää vastaan, ja ruotsalaisten sotilaalliset voimat sitoutuivat eteläiseen suuntaan. Juuri Natoon liittyneessä Norjassa tunnettiin tarvetta osoittaa uskollisuutta läntisille suojelijoille, mikä osaltaan johti varaukselliseen suhtautumiseen Suomeen. Stalinin kuoleman jälkeen vuodesta 1953 jännitys kuitenkin lieveni ja paransi Suomen mahdollisuuksia osallistua pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Sisäpoliittista epävakautta pitivät aluksi yllä kommunistien aikaansaamat lakot. Sosiaalidemokraatit asettuivat vastustamaan niitä ja onnistuivat säilyttämään otteensa ammattiliitoista. Presidentti Paasikivi ylläpiti järjestystä paljolti sosiaalidemokraattien avulla huolimatta Neuvostoliiton voimakkaista protesteista. Toisaalta työnantajat pyrkivät rauhoittamaan tilannetta salaisella yhteistyöllä oikeistososiaalidemokraattien kanssa.

Presidentinvaalissa 1950 Paasikivi varmisti kautensa jatkon ja valitsi uudeksi pääministeriksi Urho Kekkosen. Tärkeimmäksi tehtäväksi kohosi talouden vakauttaminen, mihin liittyivät olennaisena osana pitkäaikaiset sopimukset idänkaupasta ja toisaalta länsikaupan vähittäinen vapauttaminen säännöstelystä. Samaa tarkoitusta palveli lähivuosina myös maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien hallitusyhteistyö, jonka turvin rauhoitettiin työmarkkinoita ja aloitettiin sosiaalipoliittisia ohjelmia.

Hallitukset vaihtuivat ja vaaleja pidettiin lyhyin väliajoin, vaikka poliittiset voimasuhteet eivät juuri muuttuneet. Urho Kekkonen toimi muutaman vuoden kuluessa pääministerinä viidessä hallituksessa ja kerran ulkoministerinä. Hänet nähtiin yhä selvemmin Paasikiven seuraajana, ja puhuttiin “Kekkosen kuningastiestä”, jonka poliittiset vastustajat pyrkivät kaikin keinoin katkaisemaan.

Poliittisen tilanteen vakiintuminen ulottui myös puolustuspolitiikkaan. Puolustusvoimien uudelleenjärjestelyjä oli valmisteltu komiteatyönä monen vuoden ajan vuodesta 1945 lähtien vastaamaan muuttuneen sotilaspoliittisen tilanteen vaatimuksia. Asevelvollisuuslain säätäminen vuonna 1950 ja puolustusvoimien rauhan ajan organisaation vakiinnuttaminen kahta vuotta myöhemmin eivät tuottaneet merkittäviä muutoksia jo itsenäisyyden alusta käytössä olleisiin maanpuolustuksen periaatteisiin.

Vuotta 1952 voidaan pitää symbolisesti tärkeänä Suomen kansainvälisen aseman vakiintumiselle ja kuvastamassa sodan jälkitilan päättymistä. Näyttävin tapahtuma oli Helsingin olympialaiset, mutta myös sotakorvausten päättyminen koettiin merkittäväksi askeleeksi rauhan aikaan. Kansalaiset saattoivat havaita kulutustavaroiden säännöstelyn vähitellen päättyvän, vaikka taloutta yhä säädeltiin poikkeusvaltuuksilla ja ulkomaankauppaa kahlitsi valuuttapula. Esimerkiksi autojen tuonti pysyi ankarasti säännösteltynä.

Taloutta elvytettiin suurilla rakennushankkeilla, ja luotiin maatalouden tukijärjestelmä. Toisaalta ulkomaankauppa riippui suhdanteista. Korean sodan aiheuttama noususuhdanne tuotti tuloja vientiin suuntautuneelle puunjalostusteollisuudelle mutta samalla nosti tuontihintoja. Tästä seurasi yhteiskuntaan jännitteitä ja kohta suhdanteen heiketessä myös sodanjälkeisen kauden pahin työttömyys, joka myötävaikutti äärivasemmiston vahvistumiseen.

Suomen kansainvälinen asema vahvistui edelleen 1950-luvun alkuvuosina, mutta kylmän sodan kireässä tilanteessa Suomi pysyi idän ja lännen blokkien välissä, sotilaspoliittisesti “harmaalla vyöhykkeellä”, jossa kaikenlainen tiedustelu ja vakoilu oli yleistä ja aiheutti myös poliittisia jännitteitä. Lisäksi ilmatilaa loukattiin aika ajoin, ja suurvallat valmistautuivat mahdollisessa sotatilanteessa lennättämään pommikoneitaan Suomen yli. Suoranaista kriisiä tästä asetelmasta ei toistaiseksi kuitenkaan aiheutunut.

Paasikiven presidenttikauden lopulla kansainvälisessä politiikassa elettiin lyhytaikaista “suojasään” aikaa. Neuvostoliitto pyrki luomaan keskelle Eurooppaa puolueettomien maiden vyöhykkeen. Vuonna 1955 Neuvostoliitolle tuli edulliseksi luopua Porkkalan tukikohdasta. Siten Neuvostoliitto paransi suhteita Suomeen ja koko Pohjolaan sekä kohensi Kekkosen mahdollisuuksia päästä Paasikiven jälkeen presidentiksi.

Suomen hyväksyminen YK:n jäseneksi ja liittyminen Pohjoismaiden neuvostoon kruunasivat Paasikiven presidenttikauden lopun. Samalla ne loivat edellytykset uudelle vaiheelle Suomen ulkopolitiikassa. Paasikiven tavoittelema puolueettomuuspolitiikka näytti vihdoin reaaliselta mahdollisuudelta.