Neuvostoliitto ei suostunut kommunistien pyyntöihin lakkojen tukemiseksi vaan kehotti SKP:tä selviytymään sisäpoliittisista kiistoista omin avuin. Neuvostoliiton kannalta oli edelleen tärkeämpää saada Suomesta sotakorvauksia ja kaupallisia tuotteita kuin osallistua riskipitoisiin yrityksiin yhteiskunnallisen sekasorron aikaansaamiseksi.
Moskovan näkökulmasta katsottuna ei ylipäänsä ollut järkevää lähteä ulkopolitiikan kokonaispäämääriä vaarantaviin poliittisiin seikkailuihin Pohjolassa, kun toiminnan painopisteet olivat etelämpänä Saksassa ja Balkanilla. Sielläkin Neuvostoliitto joutui noihin aikoihin puolustuskannalle.
Silti poliittisen kentän oikealla laidalla pelättiin yhä vallankumousta ja ryhdyttiin organisoimaan propagandavastaiskuja. Tässä toiminnassa aktivoituneet työnantajajärjestöt harrastivat salaista yhteistyötä myös oikeistososiaalidemokraattien kanssa.
Kirjallisuutta
- Tapio Bergholm, Sopimusyhteiskunnan synty I (2005), s. 228 – 309
- Isänmaan puolesta (1999), s. 45 – 89
- Mikko Majander, Pohjoismaa vai kansandemokratia? (2004), s. 395 – 473
- Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa (1997), s. 70 – 107
- Juhani Salminen, Kemi 1949, Suomen kohtalonratkaisu (1995)
- Jukka Tarkka, “Taistelu kansakunnan sielusta” teoksessa Suomi 75. Itsenäisen Suomen historia 3, s. 213 – 217
- Jarkko Vesikansa, Salainen sisällissota (2004), s. 12 – 141