Iso-Britannia menetti vaikutusvaltaansa Skandinaviassa ja Suomessa sitä mukaa, kun sen voimavarat sodan päätyttyä ehtyivät ja jäljelle jääneet resurssit sitoutuivat yhä enemmän Länsi-Euroopan puolustamiseen sekä siirtomaajärjestelmän purkamiseen Aasiassa ja Afrikassa.
Yhdysvallat sen sijaan lisäsi kiinnostustaan pohjoismaihin, kun kylmä sota kiristyi ja kasvatti tarvetta Neuvostoliittoon suuntautuvien lentoreittien varmistamiseen. Suomi oli tuohon aikaan Yhdysvaltojen sotasuunnitelmissa tiedustelu- ja pommikoneiden ylilentoaluetta. Amerikkalaisille riitti Suomen tilanteen säilyttäminen entisellään, eikä saavutettua vakautta – “Pohjolan tasapainoa” – haluttu vaarantaa uusilla avauksilla.
Kirjallisuutta
- Wilhelm Agrell, Fred och fruktan (2000), s. 243 – 266
- Wilhelm Agrell, “Finis Finlandiae” teoksessa Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa (2002), s. 243 – 266
- Jussi Hanhimäki, Rinnakkaiseloa patoamassa (1996)
- Olof Kronvall, Den bräckliga barriären (2003), s. 30 – 224
- Mikko Majander, Pohjoismaa vai kansandemokratia? (2004), erityisesti s. 75 – 83 ja 244 – 251
- Juhani Paasivirta, Suomi ja Eurooppa 1939 – 1956 (1992), s. 346 – 349 ja 369 – 372
- Hannu Rautkallio, Paasikivi vai Kekkonen (1990), s. 88 – 98 ja 138 – 147
- Pekka Visuri, Puolustusvoimat kylmässä sodassa (1994), s. 69 – 90