Suomen asemasta välialueena seurasi kaikkinainen vakoilun vilkastuminen. Sekä idästä että lännestä pyrittiin seuraamaan Suomen poliittista kehitystä ja valmistelemaan myös toimia sodan varalle. Neuvostoliitolle oli helppoa ylläpitää vakoiluverkostoa Suomessa.
Länsivaltojen palkkaamien suomalaisten agenttien ja partiomiesten retket itärajan yli kiusasivat Suomen hallitusta ja pakottivat tehostamaan toimia rajanylitysten estämiseksi. Neuvostoliitto ei kuitenkaan nostanut asiasta suurta kohua, mihin lienee vaikuttanut sen omien vakoilijoiden paljastuminen länsimaissa tasaisin väliajoin.
Kirjallisuutta
- Wilhelm Agrell, Fred och fruktan (2000), s. 118 – 163
- Jussi Hanhimäki, Rinnakkaiseloa patoamassa (1996)
- Isänmaan puolesta (1999), s. 69 – 89
- Max Jakobson, Pelon ja toivon aika (2001), s. 136 – 177
- Olof Kronvall, Den bräckliga barriären (2003), s. 133 – 260
- Juha Pohjonen, Maanpetturin tie (2000)
- Tuomo Polvinen, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 5, 1948 – 1956 (2003)
- Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa (1997), s. 147 – 349
- Juhani Suomi, Kuningastie. Urho Kekkonen 1950 – 1956 (1990)