Suurvaltojen johtamien blokkien ja kylmän sodan asetelmien vähittäinen muodostuminen alkoi vaikuttaa Suomen ulkopoliittisen aseman kehitykseen ja sisäpoliittiseen tilanteeseen rauhansopimuksen valmistelujen yhteydessä vuonna 1946. Seuraavana vuonna kiristynyt kansainvälinen tilanne heijastui jo selvästi Suomen politiikkaan, erityisesti kannanmääritykseen Yhdysvaltojen tehtyä esityksen Euroopan jälleenrakennusohjelmaksi (Marshall-avuksi).

Suomi jättäytyi pois Euroopan jälleenrakennusohjelmasta, kun siitä oli tulossa suurvaltojen kiistakysymys ja läntisen liittojärjestelmän perusta. Toisaalta Neuvostoliitto ei myöskään painostanut Suomea liittymään itäblokkiin, joka alkoi hahmottua vuoden 1947 lopulla ja kiinteytyi vuoden 1948 kuluessa. Suomi jäi kylmän sodan alkaessa erikoistapaukseksi, turvallisuuspoliittisesti Neuvostoliiton vaikutuspiiriin kuuluvaksi mutta taloudellisesti ja kulttuurisesti länteen suuntautuvaksi maaksi, joka pyrki tunnollisesti täyttämään toisen maailmansodan voittajavaltioiden sanelemat rauhanehdot ja jatkoi jälleenrakennustaan.

Pariisin rauhansopimuksen allekirjoittaminen helmikuussa ja sen voimaantulo syyskuussa 1947 palauttivat Suomelle toimintavapautta. Liittoutuneiden valvontakomissio poistui Helsingistä ja Suomi saattoi hoitaa ulkomaansuhteitaan ilman rajoituksia. Rauhansopimuksen ehdot koettiin edelleen raskaiksi, mutta niihin oli ehditty jo tottua syksystä 1944 alkaen. Pariisin rauhansopimukseen tulleet puolustusvoimien vahvuutta ja aseistusta rajoittaneet määräykset eivät silloin vielä muodostaneet vakavaa ongelmaa, vaikka vallitsi epätietoisuutta rajoitusten tulkinnasta ja toimeenpanosta.

Kaksi merkittävää tapahtumaa vuonna 1948 selkeytti Suomen asemaa Eurooppaan muodostuvien liittojärjestelmien suhteen.

Huhtikuussa allekirjoitettiin Moskovassa sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen ja Neuvostoliiton välillä (yya-sopimus). Sen johdannossa tunnustettiin “Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella”. Tuo määrite tarkoitti siis oikeutta puolueettomuuteen, vaikka käytännössä Neuvostoliiton saavuttama vahva asema ja Porkkalan laivastotukikohta “antoivat Suomen puolueettomuudelle oman värinsä”, kuten presidentti Paasikivi asian ilmaisi.

Sopimuksesta tuli Suomen toivomuksesta soveltamisalaltaan varsin rajoitettu, vain mahdollista Saksan tai sen liittolaisten hyökkäyksen torjuntaa Suomen alueella koskeva. Sopimus poikkesi siinä suhteessa muista Neuvostoliiton samalla otsikolla esimerkiksi Unkarin ja Romanian kanssa tekemistä sopimuksista, jotka olivat tyypillisiä liittosopimuksia.

Eduskuntavaalit kesällä 1948 tuottivat tappion kommunisteille ja myötävaikuttivat siihen, että Suomen yhteiskuntajärjestys ei ollut enää välittömästi uhattuna. Vasemmiston sisäisessä kamppailussa sosiaalidemokraatit olivat päässeet voitolle, mistä käytännön seurauksena oli kommunistien syrjäyttäminen hallituksesta. Sisäpolitiikka jatkui edelleen levottomana. Valtataistelua käytiin erityisesti ammattiyhdistysliikkeestä, jolloin koettiin myös vaikeita lakkoja.

Vuoden 1948 kuluessa Suomen sodanjälkeinen asema kaikkiaan selkiintyi, ja lähes kymmenen vuoden ajan kestänyt vakavien kriisien aika alkoi jäädä taakse. Jälleenrakennus oli kuitenkin edelleen kesken, ja maan heikko taloudellinen tilanne pakotti yhä tavaroiden säännöstelyyn. Lisäksi suurvaltablokkien välille kehittyneen kylmän sodan jatkuva kiristyminen uhkasi ulottaa vaikutuksiaan myös Suomeen. Kamppailu vaikutusvallasta Saksassa jatkui kiivaana, eikä Suomi voinut jäädä sivuun näiden tapahtumien vaikutuksilta.