Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne kehittyi alkuvuodesta 1948 Neuvostoliiton kannalta epäedulliseen suuntaan. Länsi-Eurooppaan muodostettiin maaliskuussa Brysselin sopimuksella liittokunta, johon kuuluivat Ranska, Iso-Britannia, Belgia, Hollanti ja Luxemburg. Samalla länsivallat tehostivat toimia Saksan läntisten miehitysvyöhykkeiden erottamiseksi Itä-Saksasta ja yhtenäisen talousvyöhykkeen muodostamiseksi.
Neuvostoliiton tuella Tshekkoslovakiassa helmikuun aikana tehty kommunistien vallankaappaus sekä yya-sopimukset Unkarin, Romanian, Bulgarian ja Suomen kanssa olivat osaltaan syynä ja osaksi reaktioita länsivaltojen toimille. Samoihin aikoihin Skandinavian maissa pohdittiin mahdollisuuksia sotilasliiton muodostamiseksi.
Neuvostoliitolle oli syntyneen tilanteen johdosta tärkeää rauhoittaa asetelmia Pohjois-Euroopassa, sillä poliittisten kamppailujen painopiste oli nyt Keski-Euroopassa ja erityisesti Saksassa. Neuvostoliitto toimeenpani kesäkuussa Berliinin saarron vastatoimena läntisten miehitysvyöhykkeiden yhdistämiselle ja oman valuutan, D-markan, käyttöönotolle. Noihin aikoihin kehittyi myös vakava kiista Stalinin ja Jugoslavian kommunistijohtajan Josip Titon välille.
Neuvostoliitto ei hyväksynyt Fagerholmin hallitusta mutta ei voinut Keski-Euroopan kiristyneen tilanteen vuoksi ryhtyä avoimiin painostustoimiinkaan. Suomen sisäpoliittinen tilanne pysyi jännittyneenä. Poliittisia lakkojakin syntyi, mutta pahemmilta yhteenotoilta vältyttiin.
Suomalaisten kommunistien asema oli selvästi heikentynyt, sillä puolue oli ajettu sisäpolitiikassa ahtaalle ja sen jäsenten piti lisäksi varoa joutumasta Moskovassa leimatuksi ”titolaisiksi pettureiksi” juuri alkaneen stalinistisen puhdistuskampanjan aikana.
Myös SKP:n aikaisemmat läheiset suhteet epäsuosioon joutuneeseen Andrei Zhdanoviin ja Stalinin vainon kohteeksi joutuneeseen ”Leningradin ryhmään” koituivat rasitukseksi suomalaiskommunisteille, kun Stalin aloitti liikkeen puhdistamisen ”epäilyttävistä aineksista”. Stalinin kampanjan ilmoitettu tarkoitus oli taistella harhaopiksi julistettua ”titolaisuutta” vastaan, mutta puhdistukset kohdistettiin myös Leningradin puoluejohtoon.
Vuoden 1948 lopulla voitiin todeta, että Suomen valtiollinen asema oli vakiintunut ja Suomi oli jäänyt muodostuneen itäblokin ulkopuolelle. Tulevaisuus ei silti näyttänyt turvatulta, vaan kansainvälinen jännitys yhdessä sisäpoliittisen kuohunnan kanssa saattoi milloin tahansa suistaa Suomenkin uuteen kriisiin.