Suomi sitoutui yya-sopimuksen 1. artiklassa torjumaan alueelleen tai alueensa kautta Neuvostoliittoon suuntautuvat Saksan tai sen liittolaisten hyökkäykset tarvittaessa Neuvostoliiton avustamana. 2. artiklassa sovittiin aloitettavaksi keskinäiset neuvottelut siinä tapauksessa, että hyökkäyksen uhka oli todettu.
Presidentti Paasikivi piti heti allekirjoituksen jälkeen radiopuheen, jossa hän selvitti tulkintaansa sopimusvelvoitteista pyrkien hälventämään sopimusta kohtaan tunnettuja epäluuloja. Hänen mukaansa kyseessä ei ollut tyypillinen sotilasliittosopimus, vaan se oli ennen kaikkea Suomen antama sitoumus puolustaa aluettaan hyökkäystä vastaan.
Suomessa ryhdyttiin lähivuosina puhumaan mieluummin ystävyyssopimuksesta. Myöhemmin tuli käyttöön lyhenne yya-sopimus.
Silti oli hyvin tiedossa, että kriisitilanteessa ei paperille kirjoitetuilla artikloilla välttämättä olisi niin suurta merkitystä kuin reaalisesti vaikuttavilla poliittisilla ja sotilaallisilla voimasuhteilla. Kukaan ei voinut tietää, millaisessa tilanteessa sopimuksen toimeenpano voisi ajankohtaistua.
Kirjallisuutta
- Tuomo Polvinen, J.K. Paasikivi. Valtiomiehen elämäntyö 4 (1999), s. 418 – 490
- Kimmo Rentola, Niin kylmää että polttaa (1997), s. 34 – 46
- Ilkka Saraviita, YYA-sopimus (1989); J.O. Söderhjelm, Kolme matkaa Moskovaan (1970)
- Juhani Suomi, Suomi, Neuvostoliitto ja yya-sopimus (Tammi 2016)
- Pekka Visuri, “YYA ja vallankaappausuhka” teoksessa Suomi ja kriisit (2003), s. 30 – 49