Sotakorvausten suorituksesta syntyi lopulta periaatesopimus 17.12.1944, minkä jälkeen toimitukset lähtivät käyntiin — aluksi paljolti Ruotsilta saadun tuen ansiosta. Suomen pääomapula ja ulkomaisten raaka-aineiden saannin vaikeus hidastivat toistaiseksi toimituksia, mutta parin vuoden kuluttua ne alkoivat sujua jo aikataulujen mukaisesti.

Siihen vaikutti myös Neuvostoliiton myöntämä kahden vuoden jatkoaika, jolloin vuotuiset toimituskiintiöt pienenivät tuntuvasti. Kokonaissummaa alennettiin vuonna 1948 niin, että Suomi lopulta luovutti tavaroita yhteensä 445 miljoonan dollarin arvosta laskettuna ajankohtaisen käyvän hintatason mukaan. Toimituksiin kuului suuri määrä laivoja, vetureita ja tehdaskoneistoja. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Suomesta syyskuussa 1952.

Sotakorvausten toimittaminen koettiin Suomessa ehkä välirauhan ehdoista vaikeimmaksi. Neuvostoliitto piti sotakorvauksien saamista erittäin tärkeänä, sillä maa oli kokenut sodassa suuret tuhot ja tarvitsi kipeästi ulkomaista apua. Sotakorvauksista tuli Suomelle ”poliittinen henkivakuutus”. Toimitusten sujumisen varmistamiseksi Neuvostoliitto hillitsi suomalaisten kommunistien hankkeita, jotka olisivat voineet vaarantaa yhteiskuntarauhaa. Sotakorvausteollisuuden rakentaminen loi myös pohjaa myöhemmälle idänkaupalle.