Toinen maailmansota aiheutti mittaamattoman suuret tuhot ja muutti perusteellisesti maailman voimasuhteita. Arviolta 60 miljoonaa ihmistä kuoli sodan johdosta, ja aineelliset tuhot Euroopassa ja monissa Aasian maissa olivat suuret.

Vanhat eurooppalaiset suurvallat menettivät johtavan asemansa Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle, jotka toimivat sodan aikana liittolaisina mutta olivat yhteiskunnaltaan ja talousjärjestelmältään mahdollisimman kaukana toisistaan. Myös geopoliittiset erot — merivalta vastaan mannervalta — myötävaikuttivat siihen, että voittajavallat ajautuivat sodan jälkeen jo parin vuoden kuluessa ristiriitatilanteeseen, jota alettiin kutsua ”kylmäksi sodaksi”.

Tutkijoita on askarruttanut kysymys, miksi ja miten jouduttiin laajojen blokkien vastakkainoloon – puoli vuosisataa kestäneeseen konfliktiin? Mainitut lähtökohtien erot eivät vielä anna vastausta, sillä myös pyrkimys yhteistyön jatkamiseen eli suursodan jälkeen vahvana.

Toisen maailmansodan jälkitilanne

Toisen maailmansodan jälkeinen maailmanpolitiikan asetelma perustui voittajien sanelemaan “Jaltan järjestykseen”. Tuolla nimityksellä viitataan sodanaikaisen suuren liittokunnan kolmen suurvaltajohtajan viimeiseksi jääneeseen keskinäiseen konferenssiin Krimin Jaltassa helmikuussa 1945. Siellä päätettiin YK:n perustamisesta kollektiivisen turvallisuuden järjestöksi tehtävissään epäonnistuneen Kansainliiton tilalle. YK:sta piti tulla presidentti Rooseveltin kaavailujen mukaan vahva “maailmanpoliisi”, joka olisi lähinnä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton yhteisin toimin pitänyt rauhanhäiritsijät kurissa. Suurvaltojen riitautuminen halvaannutti kuitenkin YK:n päätehtävässään pitkäksi ajaksi.

Kahden vastakkaisen blokin muodostuminen alkoi kohta sodan päätyttyä. Pahasti tuhoutuneessa Euroopassa oli laajalti tyytymättömyyttä, ja ihmiset joutuivat kamppailemaan elannostaan vaikeissa oloissa. Pian syntyi myös ankaria poliittisia kiistoja itäisen Keski-Euroopan maiden poliittisesta järjestelmästä, kun länsimaat eivät hyväksyneet Neuvostoliiton toimia kommunistien johtaman ”kansandemokratian” levittämiseksi. Toisaalta kiisteltiin Saksalta vaadittavien sotakorvausten käytöstä, jolloin suuret tuhot kärsinyt Neuvostoliitto halusi sieltä runsaasti voimavaroja omaan jälleenrakennukseensa, ja länsimaat asettuivat vastustamaan sitä.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kehotti vuonna 1946 kansaansa valmistautumaan yhteenottoon “kapitalistisen maailman” kanssa. Ison-Britannian sodanaikainen pääministeri Winston Churchill totesi “rautaesiripun” laskeutuneen keskelle Eurooppaa Itämereltä Välimerelle, “Stettinistä Triesteen”.

”Kylmän sodan” käsite ja asetelmat

Keväällä 1947 Yhdysvaltojen presidentti Truman antoi lupauksen lännen tuesta Neuvostoliiton ja kommunismin uhkaamille maille. Syntynyttä tilannetta luonnehdittiin “kylmäksi sodaksi”, joka ei ollut varsinaisesti sotaa mutta ei rauhaakaan vaan suurvaltablokkien välinen jännittynyt asetelma.

Vuosikymmenen lopulla vastakkainolo laajeni Aasiaan, kun kommunistivallankumous pääsi voitolle Kiinassa. Kesällä 1950 alkanut Korean sota tiivisti edelleen blokkijakoa ja kiihdytti kilpavarustelua, jossa ydinaseilla oli keskeinen asema. Noiden aikojen myöhemmän arvioitsijan kannattaa panna merkille, että silloin todella pelättiin uuden maailmansodan alkamista, ja kokemukset suursodan kauhuista olivat vielä tuoreina mielissä.

Kylmän sodan nimeä kantavaa puolen vuosisadan ajanjaksoa voidaan historiallisessa katsannossa pitää hyvin poikkeuksellisena verrattuna aikaisemmin elettyyn. Tuona aikana koettiin monia kriisejä mutta myös pitkähköjä liennytysjaksoja. Uutta oli ennen kaikkea se, että vuodesta 1945 maailma eli ydinasekautta, joten kriisitilanteissa väijyi aina taustalla ydinsodan uhka. Suurvaltojen johtamat liittokunnat pelkäsivät vastapuolen aloittavan hyökkäyksen, jonka odotettiin nopeasti laajenevan koko maailman elämisen edellytyksiä vaarantavaksi totaaliseksi sodaksi.

Pelko ydinsodan tuhoista hillitsi suurvaltoja

Pelko kriisien kärjistymisestä ydinsodaksi hillitsi suurvaltajohtajien ratkaisuja. Vastapuolen voimavaroja pyrittiin kylläkin heikentämään ja sitomaan lähinnä Aasiassa ja Afrikassa käytyihin sotiin, jotka olivat erittäin tuhoisia ja sisälsivät mahdollisuuden laajenemiseen blokkien väliseksi avoimeksi yhteenotoksi.

Vaikka suurvallat varoivat joutumasta “kuumaan sotaan” toisiaan vastaan, rauhan säilymisestä ei koskaan ollut täyttä varmuutta. Perustava blokkien välinen konflikti jatkui, ja monet kriisit olivat hyvin “kuumia”, kiihkeän toiminnan ja suurten riskien sävyttämiä tilanteita erityisesti Aasiassa ja Lähi-idässä sekä lyhytaikaisesti myös Kuubassa. Noilla alueilla toisen maailmansodan jälkeistä puolen vuosisadan ajanjaksoa voidaankin nimittää ”kuuman rauhan” ajaksi, jota leimasivat jatkuvat kriisit. Toisaalta konfliktien jäähdyttämisessä usein myös onnistuttiin, joten kylmän sodan kautta voidaan jälkeenpäin katsottuna luonnehtia myös “kylmän rauhan” kaudeksi. Tällainen tilanne vallitsi lähinnä Euroopassa, jota halkoi ”rautaesirippu” kahden toisiaan kyräilevän blokin välisellä alueella. Suurvallat eivät jatkuvasta vastakkainolostaan huolimatta joutuneet sotimaan keskenään ja hillitsivät myös liittolaistensa riitoja.

Suomen aseman kehittyminen

Suurvaltojen hallitseman maailmanpolitiikan tilanteiden vaihtelut antoivat puitteet Suomen aseman kehitykselle. Siksi on hyödyllistä tarkastella kansainvälistä kehitystä ja Suomea rinnakkain.

Perustavana tekijänä oli Suomen asema itäisen ja läntisen blokin välialueella ja toisen maailmansodan voittajaksi kohonneen Neuvostoliiton välittömässä vaikutuspiirissä. Tällaiseen geopoliittiseen selitykseen voidaan liittää historiaan perustuva kokemus suurvallan naapuruudesta ja erityisesti viimeksi käydyistä sodista. Kesän ja syksyn 1944 tapahtumilla tuli olemaan ratkaiseva merkitys Suomen sodanjälkeiselle ajalle.

Paasikiven linja

J.K. Paasikivi luonnehti tilannetta Stalinilta lainatuin sanoin: “Maantieteelle me emme mahda mitään”, ja hän suositti suomalaisille Neuvostoliiton turvallisuusetujen huomioonottamista luopumatta silti valtiollisesta itsenäisyydestä, kansallisista eduista ja poliittisesta aloitteellisuudesta. Paasikivi piti lähtökohtanaan olettamusta, että Venäjän ja Neuvostoliiton intressit olivat Suomen suunnalla olleet pohjimmiltaan sotilaallisia ja puolustuksellisia. Jos Suomi uudessa tilanteessa pystyisi vakuuttamaan, ettei sen alueen kautta kohdistu uhkaa Venäjälle, etujen yhteensovittaminen onnistuisi.

Paasikiven käsityksen mukaan Suomi oli sodan päättyessä syksyllä 1944 “laakson pohjalla”, mistä oli kuitenkin mahdollista lähteä nousemaan kohti avarampia ja valoisampia maisemia. Pitkän, tuhoisan sodan jälkeen ei voitu odottaa, että polku olisi suora ja lavea. Välirauhan ehtojen tinkimätön täyttäminen osoittautui välttämättömyydeksi, mutta se kannatti. Muutamassa vuodessa Suomen asema alkoi selvästi vahvistua.

Kun Suomessa alettiin jo toipua sodan välittömistä seurauksista ja sisäpoliittinen tilanne vähitellen vakiintui, ulottui suurvaltojen välille syntynyt jännitys vuoden 1948 alussa myös Pohjois-Eurooppaan. Neuvostoliitto halusi varmistaa Suomen suunnan sotilaallisella liittosopimuksella, ja länsi tiivisti Skandinaviassa omaa puolustustaan.

Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen solmittiin huhtikuussa 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välillä sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (yya-sopimus), joka jäi sotilaallisilta velvoitteiltaan varsin rajoitetuksi ja vastasi pääkohdiltaan Suomen tekemiä vastaesityksiä. Sopimuksella ja sen tulkinnoista ajoittain syntyneillä kiistoilla tuli kuitenkin olemaan perustava merkitys Suomen ja Neuvostoliiton suhteille koko kylmän sodan ajan. Suomi piti kiinni oikeudestaan pysyä suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella ja rajoittaa puolustusvelvoite vain omaa aluettaan koskevaksi, kun taas Neuvostoliitto pyrki laajentamaan sopimuksen kattavuutta.

Suhteet länteen tiivistyivät ja laajenivat

Suomen aseman arviointi jäisi kuitenkin kovin vajaaksi, jos se pelkistetään ainoastaan suhteiksi itään. Kylmän sodan asetelmassa Yhdysvaltojen johtama länsi oli voimavaroiltaan selvästi vahvempi, joten Neuvostoliitto joutui ottamaan tuon perustavan seikan huomioon kaikissa toimissaan. Suomen poliittinen johto oli hyvin selvillä lännen ylivoimasta kokonaisvoimasuhteissa mutta myös Neuvostoliiton hallitsevasta asemasta Itämeren piirissä. Suomen oli taitavalla politiikalla luotava hyvät taloudelliset ja poliittiset suhteet länteen vaarantamatta turvallisuuspolitiikan kannalta olennaisen tärkeitä suhteita itään. Tästä tuli perusta “Paasikiven linjalle”, joka jatkui puolueettomuuspolitiikkana myös seuraavien presidenttien kaudella.

Suurvaltapolitiikan käänteiden myötä Suomen asema vaihteli. Sodan jälkeisen epävarmuuden poistumista ja Pohjois-Euroopan tilanteen vakiintumista 1950-luvun puolivälissä seurasi vuosikymmenen lopulla jälleen uusi “kriisien aika”. Silloin oli meneillään Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden alkuvaihe, johon sattuivat Berliinin ja Kuuban kriisit. Ne olivat koko kylmän sodan ajan vakavimmat kansainväliset kriisitilanteet, joiden kulkuun ja ratkaisuihin tutkimus tuo jatkuvasti uutta valaistusta. Tällä tiedolla on merkitystä myös Suomen aseman kehityksen arvioinnille.

Urho Kekkosen aktiivinen ulkopolitiikka: ETYK-prosessi

Suurvaltojen välisen jännityksen vähittäinen lientyminen 1960-luvun lopulla tarjosi Suomelle mahdollisuuden toimia aloitteentekijänä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämisessä. Suomi onnistui ETYK-prosessina tunnetuksi tulleen kokousten sarjan käynnistämisessä 1970-luvun alkupuoliskolla, ja konferenssin päätösasiakirja päästiin allekirjoittamaan juhlallisesti Helsingissä kesällä 1975. Suomi alkoi saada yhä laajemmin tunnustusta puolueettomana pohjoismaana, joka kykeni myös myötävaikuttamaan Euroopan konfliktien ratkaisemisessa.

Liennytyskausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja “uusi kylmä sota” ulotti vaikutuksiaan myös Pohjois-Eurooppaan 1980-luvun alussa. Neuvostoliitto alkoi jäädä selvästi häviölle talouden kehityksessä eikä kestänyt enää kilpavarustelua. Mihail Gorbatshovin noustua maan johtoon vuosikymmenen puolivälissä alkoi kylmän sodan asetelmien purkaminen. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan tuli vastaan, joten tuloksena oli suurvaltasuhteiden lämpeneminen. Konkreettisesti sitä seurasi ensin ydinaseistuksen ja sitten myös tavanomaisten asevoimien voimakas supistaminen.

Myös Suomi hyötyi kylmän sodan päättymisestä

Kylmän sodan aika päättyi Saksan yhdistymiseen ja Itä-Euroopan kommunistihallitusten kaatumiseen. Myös Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 lopulla. Kylmän sodan rakenteiden purkaminen Euroopassa sujui lähes väkivallattomasti, mutta tilanteen kärjistymisen riskit olivat suuret.

Suomen ulkopoliittinen linja sai tuossa yhteydessä jälleen tunnustusta, kun ETYK-prosessin puitteissa luotuja käytäntöjä voitiin hyödyntää sotilasliittojen välisissä neuvotteluissa. Kun arvioidaan Suomen hallituksen toimia kylmän sodan päätösvaiheen tilanteissa, ei sovi unohtaa silloin nähtyä tarvetta varovaisuuteen. Historian kulku ei ollut itsestäänselvyys, vaan toisinkin olisi voinut käydä. Kukaan ei voinut taata sitä, että itäblokin ja lopulta myös Neuvostoliiton purkaminen tapahtuisi rauhanomaisesti. Samoihin aikoihin alkanut Jugoslavian väkivaltainen hajoaminen muistutti suuriin mullistuksiin liittyvien vaarojen suuruudesta.