Suurvaltojen hallitseman maailmanpolitiikan tilanteiden vaihtelut antoivat puitteet Suomen aseman kehitykselle. Siksi on hyödyllistä tarkastella kansainvälistä kehitystä ja Suomea rinnakkain.
Perustavana tekijänä oli Suomen asema itäisen ja läntisen blokin välialueella ja toisen maailmansodan voittajaksi kohonneen Neuvostoliiton välittömässä vaikutuspiirissä. Tällaiseen geopoliittiseen selitykseen voidaan liittää historiaan perustuva kokemus suurvallan naapuruudesta ja erityisesti viimeksi käydyistä sodista. Kesän ja syksyn 1944 tapahtumilla tuli olemaan ratkaiseva merkitys koko sodanjälkeiselle ajalle.
J.K. Paasikivi luonnehti tilannetta Stalinilta lainatuin sanoin: “Maantieteelle me emme mahda mitään”, ja hän suositti suomalaisille Neuvostoliiton turvallisuusetujen huomioonottamista luopumatta silti valtiollisesta itsenäisyydestä, kansallisista eduista ja poliittisesta aloitteellisuudesta. Paasikivi piti lähtökohtanaan olettamusta, että Venäjän ja Neuvostoliiton intressit Suomen suunnalla olivat olleet pohjimmiltaan sotilaallisia ja puolustuksellisia. Jos Suomi uudessa tilanteessa pystyisi vakuuttamaan, ettei sen alueen kautta kohdistu uhkaa Venäjälle, etujen yhteensovittaminen onnistuisi.
Paasikiven käsityksen mukaan Suomi oli sodan päättyessä syksyllä 1944 “laakson pohjalla”, josta oli kuitenkin mahdollista lähteä nousemaan kohti avarampia ja valoisampia maisemia. Pitkän, tuhoisan sodan jälkeen ei voitu odottaa, että polku olisi ollut suora ja lavea. Välirauhan ehtojen tinkimätön täyttäminen osoittautui välttämättömyydeksi, mutta se kannatti. Muutamassa vuodessa Suomen asema alkoi selvästi vahvistua.
Kun Suomessa alettiin jo toipua sodan välittömistä seurauksista ja sisäpoliittinen tilanne vähitellen vakiintui, ulottui suurvaltojen välille syntynyt jännitys vuoden 1948 alussa myös Pohjois-Eurooppaan. Neuvostoliitto halusi varmistaa Suomen suunnan sotilaallisella liittosopimuksella, ja länsi tiivisti Skandinaviassa omaa puolustustaan.
Monivaiheisten neuvottelujen jälkeen solmittiin huhtikuussa 1948 Suomen ja Neuvostoliiton välillä sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta (yya-sopimus), joka jäi sotilaallisilta velvoitteiltaan varsin rajoitetuksi ja vastasi pääkohdiltaan Suomen tekemiä vastaesityksiä. Sopimuksella ja sen tulkinnoista ajoittain syntyneillä kiistoilla tuli kuitenkin olemaan perustavaa laatua oleva merkitys Suomen ja Neuvostoliiton suhteille koko kylmän sodan ajan. Suomi piti kiinni oikeudestaan pysyä suurvaltojen välisten kiistojen ulkopuolella ja rajoittaa puolustusvelvoite vain omaa aluetta koskevaksi, kun taas Neuvostoliitto pyrki laajentamaan sopimuksen kattavuutta.
Suomen aseman arviointi jäisi kovin vajaaksi, jos se pelkistetään ainoastaan suhteiksi itään. Kylmän sodan asetelmassa Yhdysvaltojen johtama länsi oli voimavaroiltaan selvästi vahvempi, joten Neuvostoliitto joutui ottamaan tuon perustavan seikan huomioon kaikissa toimissaan. Suomen poliittinen johto oli hyvin selvillä lännen ylivoimasta kokonaisvoimasuhteissa mutta toisaalta myös Neuvostoliiton hallitsevasta asemasta Itämeren piirissä. Suomen oli siis taitavalla politiikalla luotava hyvät taloudelliset ja poliittiset suhteet länteen vaarantamatta turvallisuuspolitiikan kannalta olennaisen tärkeitä suhteita itään. Tästä tuli perusta “Paasikiven linjalle”, joka jatkui puolueettomuuspolitiikkana myös seuraavien presidenttien kaudella.
Suurvaltapolitiikan käänteiden myötä Suomen asema vaihteli verraten paljon. Sodan jälkeisen epävarmuuden poistumista ja Pohjois-Euroopan tilanteen vakiintumista 1950-luvun puolivälissä seurasi vuosikymmenen lopulla jälleen uusi “kriisien aika”. Silloin oli meneillään Urho Kekkosen pitkän presidenttikauden alkuvaihe, johon sattuivat Berliinin ja Kuuban kriisit. Ne olivat koko kylmän sodan ajan vakavimmat kansainväliset kriisitilanteet, joiden kulkuun ja ratkaisuihin tutkimus tuo jatkuvasti uutta valaistusta. Tällä tiedolla on merkitystä myös Suomen aseman kehityksen arvioinnille.
Suurvaltojen välisen jännityksen vähittäinen lientyminen 1960-luvun lopulla tarjosi Suomelle mahdollisuuden toimia aloitteentekijänä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämisessä. Se onnistui ETYK-prosessina tunnetuksi tulleen kokousten sarjan pitämisessä 1970-luvun alkupuoliskolla, minkä jälkeen konferenssin päätösasiakirja päästiin allekirjoittamaan juhlallisesti Helsingissä kesällä 1975. Suomi alkoi saada yhä laajemmin tunnustusta puolueettomana pohjoismaana, joka kykeni myös myötävaikuttamaan Euroopan konfliktien ratkaisemisessa.
Liennytyskausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja “uusi kylmä sota” ulotti vaikutuksiaan myös Pohjois-Eurooppaan 1980-luvun alussa. Neuvostoliitto alkoi jäädä selvästi häviölle talouden kehityksessä eikä kestänyt enää kilpavarustelua. Mihail Gorbatshovin noustua maan johtoon vuosikymmenen puolivälissä alkoikin jo kylmän sodan asetelmien purkaminen. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan tuli vastaan, joten tuloksena oli suhteiden lämpeneminen. Konkreettisesti sitä seurasi ensin ydinaseistuksen ja sitten myös tavanomaisten asevoimien voimakas supistaminen.
Kylmän sodan aika päättyi Saksan yhdistymiseen ja Itä-Euroopan kommunistihallitusten kaatumiseen. Myös Neuvostoliitto hajosi vuoden 1991 lopulla. Kylmän sodan rakenteiden purkaminen Euroopassa sujui lähes väkivallattomasti, mutta tilanteen kärjistymisen riskit olivat suuret. Suomen ulkopoliittinen linja sai tuossa yhteydessä jälleen tunnustusta, kun ETYK-prosessin puitteissa luotuja käytäntöjä voitiin hyödyntää sotilasliittojen välisissä neuvotteluissa. Toisaalta, kun arvioidaan Suomen hallituksen toimia kylmän sodan päätösvaiheen tilanteissa, ei sovi unohtaa silloin nähtyä tarvetta varovaisuuteen. Historian kulku ei ollut itsestäänselvyys, vaan toisinkin olisi voinut käydä. Kukaan ei voinut taata sitä, että itäblokin ja lopulta myös Neuvostoliiton purkaminen tapahtuisi rauhanomaisesti. Samoihin aikoihin alkanut Jugoslavian väkivaltainen hajoaminen todisti suuriin mullistuksiin liittyvien vaarojen suuruudesta.