Neuvostoliitossa lännen vastatoimet nähtiin aktiivisina hankkeina strategisen ylivoiman saavuttamiseksi, jolloin tarkoituksena oli Neuvostoliiton taloudellinen ja sotilaallinen alistaminen sekä kommunistisen liikkeen tukahduttaminen ideologisessa kamppailussa. Neuvostoliiton uhkakuvassa Yhdysvallat näyttäytyi voimakkaana talousmahtina, joka osti itselleen liittolaisia dollareilla ja ylläpiti ydinaseillaan sotilaallista pelotetta.
Onnistuttuaan murtamaan amerikkalaisten ydinasemonopolin vuonna 1949 Neuvostoliitto yhä pelkäsi joutuvansa ennaltaehkäisevän ydinasehyökkäyksen kohteeksi. Neuvostoliitossa päätettiin rakentaa ydinasevoimat, joilla olisi todellista kykyä uhmata Yhdysvaltojen ylivoimaa. Tähän liittyi voimakas ilmatorjunnan kehittäminen 1950-luvulla.
Nykyisin käytettävissä olevien tietojen perusteella 1950-luvulta hahmottuu kuva Neuvostoliiton jatkuvasta ja voimakkaasta pelosta Yhdysvaltojen ydinaseilla varustettuja strategisia ilmavoimia kohtaan. Kesti aina 1960-luvun puoliväliin, ennen kuin Neuvostoliiton johto oli suurin kustannuksin saavuttanut omasta mielestään riittävän tasapainon Yhdysvaltoihin nähden ydinaseistuksen alalla.
Kirjallisuutta
- Eric Hobsbawm, Äärimmäisyyksien aika 1914 – 1991 (1999), s. 293 -306
- Jeremy Isaacs – Taylor Downing, Cold War (1998), s. 107 – 123
- Vojtech Mastny, The Cold War and Soviet Insecurity (1996)
- Ronald Powalski, The Cold War (1998), s. 90 – 100
- W.R. Smyser, From Yalta to Berlin (1999), s. 89 – 135
- Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 66 – 67 ja 98 – 106