Idänkauppa perustui viisivuotisiin runkosopimuksiin vuodesta 1950 alkaen. Kyseessä oli tavaranvaihto, jonka laatu ja kiintiöt sovittiin valtioiden välisellä pöytäkirjalla. Toisen runkosopimuskauden alkaessa oli Neuvostoliiton osuus Suomen koko tuonnista hieman yli 12 prosenttia ja viennistä 19 prosenttia. Vuosina 1957 ja 1958 Neuvostoliiton kaupan osuus oli 17 – 18 prosenttia tuonnista ja 17 – 20 prosenttia viennistä.

Vuonna 1958 näytti siltä, että länsikauppa kasvoi huomattavasti nopeammin, ja idänkaupan ongelmaksi kehittyi suomalaisten vientimahdollisuuksia vastaavien tuontitavaroiden löytäminen. Tuonti pysyi varsin raaka-ainevoittoisena.

Idänkaupan pitäminen kasvussa ja tasapainoisena vaati jatkuvia kaupallisia ja ulkopoliittisia ponnisteluja. Siitä tulikin suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden tärkeä ala, johon myös presidentti Kekkonen vaikutti aktiivisesti.