Kylmän sodan päättyminen tarjosi uuden perustan myös keskusteluille Suomen turvallisuuspoliittisen aseman kehittymisestä ja tehtyjen ratkaisujen tarkoituksenmukaisuudesta toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Kun blokkien välinen jännitys purkautui, ei enää ollut tarvetta jatkuvasti varautua tilanteen äkilliseen kiristymiseen. Siksi myös salassa pidettyjä tietoja ja mielipiteitä oli helpompi tuoda julkisuuteen.
Suomalaiset oli kuitenkin opetettu varovaisuuteen toisen maailmansodan alusta jatkuneella puolen vuosisadan mittaisella kaudella, jolloin suurvaltojen sotilaallinen voima ylläpiti jännitystä ja ideologialtaan vieraan Neuvostoliiton naapuruus täytyi ottaa realiteettina huomioon. Syntyi myös helposti sekaannusta siitä, mikä turvallisuuspolitiikan alalla oli perusteltua varovaisuutta ja mikä taas liioiteltua tietojen ja mielipiteiden salassapitoa.
Patoutunut tarve arvioida elettyä oli voimakas, mutta toisaalta vallitsi epätietoisuutta siitä, mitä todella oli tapahtunut ja miksi. Tietoa oli käytettävissä verraten paljon, ja lisää tuli nopeaan tahtiin, mutta sen analysointi vaati aikaa. On myös otettava huomioon, että kylmän sodan asetelma ei ollut niin selkeä eikä sen päättyminen niin yksiselitteinen tapahtuma kuin toisen maailmansodan koettu aika, jotta olisi heti voitu muodostaa kovin varmoja mielipiteitä.
Kaikki eivät kuitenkaan halunneet antaa tutkimukselle tarvittavaa aikaa, vaan saatettiin heti vaatia uusia näkökulmia ja ”paljastuksia” kylmän sodan aikaisesta politiikasta. Tällöin tyydyttiin helposti pintatietoon ja yksittäisten tapahtumien merkityksen korostamiseen sekä päätöksentekijöiden motiivien summittaiseen epäilyyn. Suomen kylmän sodan aikaa koskevan poliittisen historian kirjoituksen ensimmäistä aaltoa 1990-luvulla leimasivat nuo ongelmat.
Suomen aseman määrittely on ollut voimakkaasti sidoksissa ajankohtaisten johtajien linjauksiin. Poliittista historiaa on mielellään kirjoitettu henkilökeskeisesti ja vähätelty ulkoisten ja sisäisten toimintaolosuhteiden merkitystä. Tasavallan presidentillä oli huomattavan suuret valtaoikeudet jo perustuslain valtuutuksella, ja kylmän sodan kansainvälisen politiikan asetelma suosi presidenttikeskeistä päätöksentekoa, joten on ymmärrettävää, että kiinnostus on kohdistunut ensi sijassa tasavallan presidenttinä olleiden henkilöiden toiminnan tarkasteluun.