Teheranin konferenssissa loppusyksyllä 1943 presidentti Roosevelt esitti Saksan jakamista viideksi erilliseksi valtioksi, minkä lisäksi Kielin, Ruhrin ja Saarin alueet piti alistaa kansainväliseen valvontaan. Pääministeri Churchill piti tärkeänä Preussin voiman eliminoimista ja pohjoisten alueiden irrottamista muun Saksan yhteydestä. Ajatuksena oli muodostaa eteläiseen Saksaan ja Itävaltaan “Tonavan liitto”.
Neuvostoliitolle ensisijainen päämäärä oli “jäättömän sataman” saaminen Itämeren ääreltä, jolloin kyseeseen tuli Königsbergin (myöh. Kaliningradin) ja Memelin (myöh. Klaipedan) alueiden erottaminen Saksasta. Päätöksien teko lykättiin myöhempiin kokouksiin.
Jaltan konferenssissa liittoutuneet sopivat Saksan jaosta neljään miehitysvyöhykkeeseen, mutta erillisten valtioiden muodostaminen ei enää ollut esillä. Neuvostoliitolle päätettiin antaa Itä-Preussin pohjoisosa, kun taas Puolan hallintaan oli määrä jäädä Itä-Preussin eteläosa ja alueet Oder-Neissen jokilinjaa myöten. Puolan länsirajaa ei kuitenkaan vahvistettu vaan jätettiin sodan jälkeen pidettävän rauhankonferenssin asiaksi. Sen sijaan Puolan itärajan kulku Neuvostoliiton kannan mukaisesti ns. Curzonin linjaa (nykyistä Puolan itärajaa) pitkin ei synnyttänyt erimielisyyttä.