Suomi oli jättänyt kesällä 1947, heti Pariisin rauhansopimuksen vahvistamisen jälkeen, hakemuksen YK:n jäseneksi. Kylmän sodan kiristyessä presidentti Paasikivi alkoi kuitenkin epäillä jäsenyyden hyödyllisyyttä eikä ollut pahoillaan ratkaisun viivästymisestä.
Suurvallat estivät uusien jäsenien hyväksymisen lähes vuosikymmenen ajan kiistellessään omien suojattiensa puolesta.
Suomi osallistui 1950-luvun alussa jo monien YK:n alajärjestöjen toimintaan, joten varsinaisen jäsenyyden viivästyminen alettiin kokea kiusalliseksi. Vasta syksyllä 1955 kansainvälisen politiikan “suojasään” aikana suurvallat pääsivät sopimukseen YK-jäsenyyttä odottavien maiden hyväksymisestä maailmanjärjestöön.