Pian Saksan antautumisen jälkeen kesällä 1945 liittoutuneet kykenivät vielä sopimaan melko hyvin miehityspolitiikasta, johon kuului miehitysvyöhykkeiden määrittäminen sekä Saksan pitäminen kokonaisena, yhtenäisenä hallinnollisena ja taloudellisena yksikkönä, vaikka hallinto aluksi järjestettiin jokaisella miehitysalueella erillisenä. Riitaa syntyi syksystä 1945 alkaen erityisesti sotakorvauksista, joita Neuvostoliitto tarvitsi eniten ja perusti vaatimuksensa liittoutuneiden sodanaikaisiin lupauksiin. Neuvostoliitto otti lopulta sotakorvaukset lähinnä oman valtapiirinsä alueelta, mikä heikensi niiden mahdollisuuksia tehokkaaseen jälleenrakennukseen.
Kiista sotakorvauksista koski myös muita kuin Neuvostoliittoon meneviä toimituksia. Useat länsieurooppalaiset maat katsoivat oikeudekseen saada Saksasta tavaratoimituksia ja työvoimaa sodasta aiheutuneiden vaurioiden korjaamiseen.
Yhdysvaltojen hallituspiireissä oli varauduttu noin kahden vuoden miehitysaikaan amerikkalaisilla joukoilla. Toisaalta amerikkalaiset eivät halunneet antaa Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvaa liiaksi, mistä osoituksena oli jo Neuvostoliittoon menevien tavaratoimitusten katkaisu toukokuussa 1945. Stalin piti sitä taloudellisena kiristyksenä suuresti hävitettyä Neuvostoliittoa kohtaan. Vaikka tavara-apu kohta jatkui, Neuvostoliiton johto joutui havaitsemaan, ettei Yhdysvaltojen uusi presidentti Harry S. Truman ollut edeltäjänsä F.D. Rooseveltin lailla yhteistyöhenkinen. Trumanin hallitus totesi puolestaan Neuvostoliiton ryhtyneen omilla miehitysalueillaan sijaitsevien valtioiden muokkaamiseen “kansandemokratioiksi”, joissa kommunisteilla oli suuri vaikutusvalta.