Presidentti Kekkosen sairaus paheni vuoden 1981 kuluessa siinä määrin, että hän pyysi 26. lokakuuta eroa virastaan. Pääministeri Mauno Koivisto ryhtyi hoitamaan tasavallan presidentin tehtäviä tammikuuksi 1982 määrättyihin vaaleihin asti.

Vaalitaistelu aloitettiin uudenlaisista asetelmista, ja lähes kaikki puolueet asettivat oman ehdokkaan. SDP:n Koivisto sai melkein puolet valitsijamiehistä ja tuli valituksi tasavallan presidentiksi. Hän pääsi alkamaan kautensa valtiosäännön määräämällä tavalla.

Oli ymmärrettävää, että 25 vuotta kestänyt Kekkosen aika totutti moniin käytäntöihin, joista luopuminen katsottiin uuden presidentin toimikaudella tarpeelliseksi. Tämä koski erityisesti sisäpolitiikkaa, mutta ulkopolitiikan alalla Koivisto ilmoitti pitävänsä kiinni edeltäjänsä perinnöstä.

Kansainvälisen politiikan kireä vaihe, “uusi kylmä sota”, pakotti Suomessakin varovaisuuteen. Samanaikaisesti Neuvostoliitossa elettiin “pysähtyneisyyden aikaa”, kun Leonid Brezhnev oli sairauden vuoksi pitkiä aikoja työkyvyttömänä ja poliittiset vaikeudet kasvoivat. Afganistanin miehitys oli muuttunut kuluttavaksi sissisodaksi ja Puolassa julistettiin sotatila joulukuussa 1981. Yhdysvallat aloitti presidentti Ronald Reaganin johdolla maailmanlaajuisen kampanjan Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan.

Tuossa tilanteessa Suomen ulkopolitiikan tehtävänä oli vakuuttaa etenkin Neuvostoliiton johto siitä, ettei Paasikiven – Kekkosen linjaan tehtäisi äkkinäisiä korjauksia, vaan Suomi pyrki toimimaan Euroopan rauhan hyväksi Etykin isäntämaan rooliin luontevasti kuuluvalla tavalla. Suurvaltasuhteiden kiristyessä ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia uusiin aktiivisiin avauksiin, joten oli tyydyttävä odottamaan parempia aikoja.

Presidentti Koiviston ongelmana oli aluksi sopeutuminen Neuvostoliiton tiheisiin johtajavaihdoksiin. Leonid Brezhnevin kuoltua marraskuussa 1982 hänen kahden seuraajansa kaudet jäivät lyhyiksi. Vasta selvästi nuoremman Mihail Gorbatshovin nimitys maaliskuussa 1985 Neuvostoliiton johtoon vakiinnutti hallinnon tilanteen. Sen sijaan Neuvostoliiton yhteiskunnallinen ja taloudellinen murros alkoi kiihtyä ja johti muutaman vuoden kuluttua itäblokin hajoamisen ohella koko Euroopan tilanteen perusteelliseen muutokseen.

Suomen suhteet pohjoismaihin olivat 1980-luvun alkaessa vakiintuneet, ja taloudellinen yhteistyö oli vilkasta. Silloin tulevaisuutta varjostivat kuitenkin suurvaltablokkien väliset kiistat keskikantaman ohjuksista Euroopassa sekä Pohjolan ja Itämeren joutuminen uudelleen sotilaspoliittisesti uhanalaiseksi. Tästä osoituksena oli Itämerellä kiihtynyt laivastotoiminta, joka muutaman vuoden kuluttua kuitenkin taas hiljeni suurvaltasuhteiden parantumisen myötä.

Kansainvälisen tilanteen rauhoituttua vuosikymmenen puolivälin jälkeen tuli ajankohtaiseksi määrittää Suomen kanta Länsi-Euroopan tiivistyvään integraatioon. Ulkomaankauppa oli laajentunut merkittävästi EEC-vapaakauppasopimuksen perusteella, mutta nyt piti varmistaa pääsy mukaan talousyhteisön sisämarkkinoille.

Kylmän sodan lähetessä loppuaan Suomen taloudellinen tilanne näytti selvästi parantuneen. Monikaan ei huomannut, että läntisen vapaakaupan laajetessa talous ylikuumeni vaarallisesti ja velkaantuminen ulkomaille kasvoi. Samalla idänkaupan tulevaisuus oli käymässä epävarmaksi, kun Neuvostoliiton talous heikkeni ja poliittinen hajoamisprosessi kiihtyi.