Suurvaltojen johtamien blokkien väliset suhteet alkoivat kiristyä uudelleen 1970-luvun lopulla. Siihen oli useita syitä, jotka olivat peräisin sekä kilpavarustelun dynamiikasta että valtakamppailusta “kolmannessa maailmassa”. Myös blokkien sisäinen kehitys oli epätahtista ja synnytti jännitteitä, joilla oli vakavia turvallisuuspoliittisia seurauksia.

Euroopassa oli ehkä liennytyskehitykseen ladattu liian suuria odotuksia, joten pienetkin takaiskut koettiin dramaattisina, vaikka kriisit eivät olleet verrattavissa kylmän sodan alkuvaiheiden tapahtumiin. Toisaalta Euroopan tilanne oli jo niin vakiintunut, ettei blokkien välinen kilpailu horjuttanut sitä suoranaisesti eikä laajamittaiseen väkivaltaan turvauduttu.

Yhdysvalloissa suhtautuminen kansainvälisen politiikan liennytykseen määräytyi paljolti sisäisen kehityksen mukaan. Vietnamin sodan tappiollinen päätös ja presidentti Nixonin pakotettuun eroon johtaneet tapahtumat veivät median huomion, joten liennytyksen eteneminen Euroopassa ja valtakamppailun jatkuminen kehitysmaissa jäivät sivuun julkisuudelta. Amerikkalaiset liennytyksen vastustajat saivat hyvin läpi väitteensä, jonka mukaan Yhdysvallat oli perääntymässä laajentumishaluisen Neuvostoliiton tieltä, eikä lähentymistä Kiinaankaan kovin yleisesti kannatettu.

Suurvaltojen välinen liennytyskehitys alkoi heiketä heti 1970-luvun puolivälin jälkeen. Yhdysvallat ryhtyi vastustamaan vasemmistolaisia liikkeitä Etelä-Amerikassa ja Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua monissa Afrikan maissa.

Amerikkalaiset joutuivat pahoihin ongelmiin Persianlahdella, kun Iranin islamilainen vallankumous talvella 1979 kaatoi länsimielisen shaahin vallan. Irak yritti käyttää Iranin sekasortoa hyväkseen valtaamalla kiisteltyjä raja-alueita syyskuussa 1980. Iran toipui nopeasti ja kykeni vastahyökkäyksiin. Irakin ja Iranin välinen sota jatkui vuosikymmenen lopulle ja tuotti suuret tuhot kummallekin osapuolelle.

Neuvostoliitto ryhtyi miehittämään Afganistania joulukuussa 1979 tukeakseen siellä valtaa pitänyttä marxilaista hallintoa ja estääkseen radikaalien muslimien valtaannousun. Miehittäjät kohtasivat ajan myötä yhä voimistuvaa, Yhdysvaltojen tukemaa vastarintaa ja joutuivat vetäytymään 1980-luvun lopulla. Sota tuhosi Afganistania laajalti ja myötävaikutti suuresti myös Neuvostoliiton heikentymiseen ja hajoamiseen.

Yhdysvallat jyrkensi linjaansa 1980-luvun alkaessa sekä Iranin vallankumouksen että Afganistanin miehityksen johdosta. Presidentti Jimmy Carter julisti, että Yhdysvaltojen edut vaativat Lähi-idän alueella puolustautumista vallankumouksia ja kommunismin etenemistä vastaan. Sinne alettiin keskittää amerikkalaista sotavoimaa, ja Yhdysvallat rakensi uudelleen liittosuhteita alueen maihin.

Myös Euroopassa liennytys päättyi 1970-luvun lopulla. Syynä oli erityisesti kilpavarustelu, jossa Neuvostoliitto pyrki varmistamaan valtapiirinsä kiinteyden asevoimin. Yhdysvallat vastasi siihen valmistelemalla uusien ydinaseiden tuomista Eurooppaan. Kiistaa syntyi erityisesti keskikantaman ydinaseista, joilla Yhdysvallat kykeni uhkaamaan Moskovaa. Neuvostoliitto puolestaan piti Länsi-Eurooppaa ydinaseidensa uhan alaisena “panttivankina” estääkseen amerikkalaisten ydinaseiden käytön itseään vastaan.

Amerikkalaisten vastatoimet Afganistanissa ja Persianlahden alueella sekä keskikantaman ydinaseiden sijoitus Länsi-Eurooppaan muistuttivat “Trumanin oppia”, jolla kommunismia ja Neuvostoliittoa ryhdyttiin “patoamaan” kylmän sodan alkaessa vuonna 1947. Siksi ryhdyttiin puhumaan “uuden kylmän sodan” alkamisesta.

Kiristyneessä ilmapiirissä saivat kesällä 1980 Puolassa alkaneet lakot myös kansainvälistä merkitystä. Puolan hallitus ei kyennyt tukahduttamaan vapaan ammattiyhdistysliikkeen Solidaarisuuden nousua, vaan siitä oli tulossa merkittävä poliittinen tekijä ja uhka kommunistiselle yhteiskuntajärjestykselle. Neuvostoliitto valmisteli jo interventiota tai ainakin omien asevoimiensa Saksan-yhteyksien suojaamista.

Vuoden 1981 lopulla Puolan hallitus julisti maan sotatilaan, mikä käytännössä tarkoitti sisäpoliittista poikkeustilaa. Silloin Solidaarisuus-liikkeen julkinen toiminta lopetettiin, mutta tyytymättömyys jäi kytemään. Ulkomailla pantiin merkille, ettei tärkeä itäblokin maa pystynyt turvamaan kansalaistensa taloudellista hyvinvointia ja yhteiskuntarauhaa demokraattisilla keinoilla, vaan järjestystä ylläpidettiin poliisin ja armeijan voimin.