”Saksan kysymyksellä” tarkoitettiin kylmän sodan aikana lähinnä ongelmaa, joka aiheutui maan jakautumisesta läntiseen ja itäiseen puoliskoon, kahteen erilliseen valtioon. Ne kuuluivat vastakkaisiin blokkeihin ja olivat sodan jälkeen kehittyneet yhteiskunnallisesti hyvin eri suuntiin. Saksalaiset kokivat maansa jaettuna olon epäluonnolliseksi, mutta toisaalta siihen oli jo ehditty myös tottua. Erityisesti maan historiallisen pääkaupungin Berliinin jako muurilla kahteen puoliskoon oli konkreettinen muistutus konfliktista, joka oli jo jatkunut vuosikymmeninä ja aiheuttanut monia vakavia kriisejä.
Kahden saksalaisen valtion asemaan oli saatu tilapäinen ratkaisu 1970-luvun alussa tehtyjen itäsopimusten ja Helsingissä kesällä 1975 allekirjoitetun Etykin päätösasiakirjan myötä. Tilanne pysyi pääpiirtein muuttumattomana aina 1980-luvun lopulle, vaikka kahden saksalaisvaltion välisissä suhteissa tapahtuikin kaiken aikaa pientä lähentymistä.
Kesällä 1987 alkoi ilmetä merkkejä siitä, että saksalaisten keskuudessa kasvoi halukkuus yhdistymiseen. Yleisesti kuitenkin arvioitiin, että kahden blokin vastakkaisuus ja niiden suuret armeijat Saksassa eivät sallisi sellaista kehitystä.
Saksan kysymykseen liittyi myös historiallinen ongelma, joka aiheutui sen suhteellisen suuresta voimasta keskellä Eurooppaa. Monissa naapurimaissa tunnettiin yhä pelkoa Saksan ylivaltapyrkimyksiä kohtaan.