Suomen ja Neuvostoliiton välille vuonna 1948 solmittu yya-sopimus toimi kylmän sodan ajan Suomen turvallisuuspoliittisen aseman määrittäjänä riippumatta siitä, miten sen velvoitteita kulloinkin painotettiin. Suomessa ei ollut halukkuutta koskea sopimuksen tekstiin, koska sen pääkohdat oli alun perinkin muotoiltu lähinnä presidentti Paasikiven esittämällä tavalla.
Neuvostoliittokaan ei painostanut sopimustekstin muutoksiin mutta piti kiinni oikeudestaan tulkita sen sanomaa. Vaihtoehtona olisi luonnollisesti ollut sopimuksen mitätöiminen tai radikaali muutos, mutta sellaiseenkaan ei ollut halukkuutta ennen Neuvostoliiton hajoamista.
Suomalaisen perustulkinnan mukaan yya-sopimuksen johdannossa hyväksyttiin oikeus puolueettomuuteen ja sopimuksen 1. artiklan mukaisen puolustuksen avunanto tulisi kysymykseen vasta, kun hyökkäyksen alkaminen ja avun tarve on todettu. Suomessa sopimus tulkittiin vain Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita kattavaksi, ja soveltaminen käytäntöön olisi mahdollista vain tilanteessa, jossa sodan uhka tai hyökkäyksen alkaminen oli molemminpuolisesti todettu.
Neuvostoliiton tulkinnan mukaan yya-sopimus toimi Suomen aseman määrittäjänä ja ulkopolitiikan perustana laajemminkin. Siihen sisältyi myös ajatus yleisestä neuvotteluvelvollisuudesta (konsultaatioista) kansainvälisen politiikan kysymyksissä. Suomessa tätä laajennusta ei siis missään vaiheessa hyväksytty.