Tshekkoslovakian miehitys elokuussa 1968 oli dramaattinen tapahtuma keskellä Eurooppaa, jossa blokkijako oli jo vakiintunut ja Saksan kysymyskin saamassa naapureita tyydyttävän ratkaisun. Vaikka miehitys pysyi Varsovan liiton sisäisenä asiana, se oli kuitenkin muistutus sotilaallisen voiman läsnäolosta ja käyttömahdollisuudesta. Neuvostoliitto teki silloin selväksi, ettei se salli sodanjälkeisen valtapiirinsä hajoamista.

Oli odotettavissa, että tilanteen kiristyminen heijastuisi myös Neuvostoliiton suhteisiin Varsovan liiton rajoilla sijaitseviin maihin. Läntisessä lehdistössä spekuloitiin jopa hyökkäyksen uhan kasvulla, vaikka siitä ei ollut suoranaista näyttöä.

Suomen ja Neuvostoliiton välillä ei ollut vakavan konfliktin aiheita, mutta oli varauduttava siihen, että Keski-Euroopan tapahtumista kesästä 1968 alkaen syntynyt jännitys saattoi kärjistää tilannetta myös Pohjois-Euroopassa. Suomesta katsottuna Euroopan jako oli entisestään jyrkentynyt. Lännessä jatkui taloudellinen integraatio ja elintason nousu, kun taas itäisen Euroopan näkymiä hallitsivat kuvat Prahaan saapuneista panssareista.

Neuvostoliiton taholta annettiin verraten selväsanaisesti ymmärtää, että Suomi oli yya-sopimuksella sitoutunut toimimaan idän etuvartiona länttä vastaan eikä puolen vaihto tullut kysymykseen. Toisaalta Neuvostoliittoa kiinnosti liennytyksen jatkaminen lännen kanssa, joten Suomelle tarjoutui tilaisuus toimia porttien avaajana. Keväällä 1969 presidentti Kekkonen tarttuikin Neuvostoliiton tekemään aloitteeseen Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämiseksi ja muokkasi siitä laajennetun suomalaisen version, joka pian kytkettiin myös suhteiden järjestelyyn Länsi- ja Itä-Saksan kanssa.

Suomen tekemä aloite Euroopan turvallisuuskonferenssin järjestämiseksi kohtasi ensin epäluuloa lännessä, mutta toisaalta Suomi oli hankkinut hyvän maineen Yhdysvalloissa muun muassa ydinaseistuksen rajoittamiseksi Helsingissä järjestettyjen SALT-neuvottelujen isännyydellä. Presidentti Kekkosen vieraillessa Yhdysvalloissa kesällä 1970 Suomen politiikka sai tunnustusta ja amerikkalaiset ilmaisivat tukensa myös konferenssialoitteelle.

Läntisen Euroopan taloudellisen integraation eteneminen vauhdittui aivan 1960-luvun lopulla, kun Ranska ei enää vastustanut Ison-Britannian jäsenyyttä Euroopan yhteisössä. Se merkitsi käytännössä vapaakauppa-alue Eftan rapautumista, sillä EY:n vetovoima houkutteli monia muitakin seuraamaan englantilaisten esimerkkiä. Toisaalta Suomessa voitiin arvioida, ettei Ruotsi ollut liittymässä EY:n jäseneksi. Tässä asetelmassa keskusteltiin vuosina 1968 – 1970 pohjoismaisen talousyhteistyön kehittämisestä Nordek-hankkeella. Yritys ei kuitenkaan onnistunut pohjoismaiden erilaisten tavoitteiden vuoksi, joten Suomenkin oli ryhdyttävä varmistamaan taloussuhteitaan Euroopan yhteisöön ja ytimenä toimineeseen Euroopan talousyhteisöön (EEC).

Suomi liittyi tammikuussa 1969 markkinatalousmaiden yhteistyöjärjestön OECD:n jäseneksi, mutta sillä ei ollut kovin suurta käytännöllistä merkitystä. Ratkaisevan tärkeäksi kohosi vapaakauppasopimuksen aikaansaaminen Euroopan talousyhteisön kanssa.

Suomessa yhteiskunnallinen ja taloudellinen rakennemuutos kiristi sisäpoliittista ilmapiiriä. Se näkyi erityisesti eduskuntavaaleissa vuonna 1970, jolloin maaseudun protestiäänet toivat Veikko Vennamon johtamalle Suomen maaseudun puolueelle (SMP) suuren vaalivoiton. Samalla vasemmistoradikalismi sai lisääntyvää kannatusta opiskelevan nuorison keskuudessa. Tässä tilanteessa kamppailu EEC-vapaakauppasopimuksesta kärjistyi sisäpoliittisesti, ja toisaalta presidentti Kekkonen joutui ponnistelemaan saadakseen Moskovan hyväksynnän tuolle ratkaisulle. Monien välivaiheiden jälkeen vapaakauppasopimus syntyi, ja Kekkonen sai poikkeuslailla neljän vuoden jatkon kaudelleen toimiakseen “poliittisena takuumiehenä” idän suuntaan.

Suomen toukokuussa 1969 tekemä aloite Euroopan turvallisuuskonferenssin pitämiseksi eteni liennytyksen vahvistuessa kansainvälisessä politiikassa. Myönteiseen suuntaan vaikutti myös yhteistyön korostaminen, joten prosessin nimeksi tuli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi (ETYK). Sen valmistava kokous (konsultaatiovaihe) pidettiin Espoon Otaniemessä marraskuusta 1972 alkaen, ja kesästä 1973 Etyk-neuvotteluja käytiin Genevessä. Siellä valmistellun päätösasiakirjan allekirjoittamista varten 35 valtion johtajat kokoontuivat Helsinkiin 31.7. – 1.8.1975. Tilaisuudesta muodostui kansainvälisen liennytyskauden aurinkoinen huipentuma.

Helsingin päätösasiakirjassa vahvistettiin Euroopan turvallisuusjärjestelmän ja yhteistyön keskeiset periaatteet sekä määritettiin perusteita kansalaistason toiminnoille. Etyk-prosessia sovittiin jatkettavaksi muun muassa seurantakokouksilla.

Sotilaallinen kilpavarustelu kuitenkin jatkui rinnan Euroopan poliittisen liennytyksen kanssa. Neuvostoliitto pyrki varmistamaan, että Suomessa ei unohdettaisi yya-sopimusta. Samalla kun Suomi läheni taloudellisesti läntistä Eurooppaa, Neuvostoliitto lisäsi painostusta korostaakseen yya-sopimuksen sotilaallisia velvoitteita. Tämä johti käsitteitä ja toiminta-ajatuksia selventäviin keskusteluihin maiden sotilasedustajien välillä, mutta mihinkään muuhun asevoimien väliseen yhteistoimintaan ei ryhdytty. Suomi piti yhä kiinni puolueettomuuspolitiikastaan.

Maanpuolustuksen kehittäminen 1970-luvulla tapahtui alueellisen puolustuksen periaatteiden pohjalta ja noudattaen parlamentaaristen puolustuskomiteoiden antamia suuntaviivoja. Vuosikymmenen puolivälissä painopiste asetettiin ilmapuolustuksen kehittämiseen.

Suomen turvallisuuspoliittinen tilanne oli vuosikymmenen lopulla edelleen vakaa, mutta tulevaisuutta varjosti jo uusi kilpavarustelukierros Eurooppaan sijoitettavilla keskikantaman ydinaseilla. Suurvaltasuhteet olivat kiristymässä myös “kolmannessa maailmassa” tapahtuvien konfliktien vuoksi, jolloin saatiin aihetta ryhtyä puhumaan “uudesta kylmästä sodasta”. Presidentti Kekkonen julkaisi poliittiseksi testamentiksi sanotun kirjan Tamminiemi, jossa hän selvitti Suomen puolueettomuuspolitiikan perusteita ja edellytyksiä pitäen silmällä kiristyvää turvallisuuspoliittista tilannetta.