Ulkopoliittisesti merkittävintä oli havaita, että Kekkonen Moskovan-matkallaan kesällä 1950 osoitti kyenneensä syrjäyttämään kommunistit idänsuhteiden vartijan asemasta. Moskovassa oli päätelty, ettei kannata jäädä odottelemaan kommunistien valtaanpääsyä vaan on hyödyllisempää kehittää suhteita “porvarilliseen Suomeen”, joka oli valmis yhteistyöhön. Sen ulkopuolella jäivät edelleen lähinnä “tannerilaiset sosiaalidemokraatit” ja oikeisto. Neuvostoliitto suhtautui epäluulolla Väinö Tanneriin ja häntä tukeneisiin sosiaalidemokraatteihin.
Neuvostoliiton kanssa yhteistyöhön hakeutuminen ei noudattanut selviä puoluerajoja, vaan jakolinjat kulkivat jossain määrin puolueiden sisällä. Myös suhtautumisessa Urho Kekkoseen oli puolueissa havaittavissa samantapaista jakautumista.