Toisen maailmansodan alkuvaiheissa Suomi joutui Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi 30.11.1939, jolloin alkoi talvisota. Se päättyi Moskovassa 13.3.1940 solmittuun rauhansopimukseen. Kesäkuusta 1941 lähtien Suomi taisteli Saksan rinnalla Neuvostoliittoa vastaan ”jatkosodassa”, jonka alussa suomalaiset valtasivat takaisin talvisodassa menetetyt alueet ja etenivät Itä-Karjalaan. Kesällä 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäys pakotti suomalaisjoukot vetäytymään Karjalan kannakselta ja Laatokan – Äänisen alueilta, mutta puna-armeijan hyökkäykset pysäytettiin raskaissa torjuntataisteluissa heinäkuun kuluessa.

Maailmansodan yleistilanteen käännyttyä Saksalle tappiolliseksi Suomen hallitus ryhtyi etsimään tietä rauhaan. Siihen avautui tilaisuus elokuussa 1944. Tasavallan presidentti Risto Ryti erosi, ja hänen seuraajakseen nimitettiin puolustusvoimien ylipäällikkönä toiminut Suomen marsalkka Mannerheim. Suomi ilmoitti Neuvostoliitolle valmiutensa aselepoon ja suhteiden katkaisemiseen Saksaan.

Aselepo Suomen rintamilla alkoi 5.9.1944. Moskovassa solmittiin 19.9.1944 välirauhansopimus, jonka perusteella palautettiin voimaan talvisodan 13.3.1940 päättänyt rauhansopimus lisättynä eräillä uusilla velvoitteilla. Niistä tärkeimpiä olivat Petsamon luovutus, laivastotukikohdan vuokraaminen Hangon sijaan Porkkalasta ja sotakorvaukset. Suomen oli lisäksi karkotettava maasta saksalaiset joukot, mikä johti raskaaseen Lapin sotaan. Välirauhasopimuksen toimeenpanoa valvomaan Helsinkiin saapui Liittoutuneiden valvontakomissio, jossa määräysvalta oli Neuvostoliitolla.

Sodan ajan puolustusvoimiin kuuluneet reserviläiset kotiutettiin joulukuun alkuun mennessä. Aloitettiin myös Neuvostoliitolle määrätyt sotakorvaustoimitukset, jotka jatkuivat aina vuoteen 1952.

Maan sisäpoliittinen tilanne oli levoton, kun kiellettynä ollut kommunistipuolue ryhtyi uudessa tilanteessa aktiiviseen toimintaan, rajan taakse jääneiltä kotiseudultaan evakuoitujen ihmisten asuttaminen oli vasta käynnistymässä ja kenttäarmeijasta kotiutetut sotilaat etsivät paikkaansa yhteiskunnassa. Liittoutuneiden valvontakomissio tulkitsi välirauhanehtoja Neuvostoliiton kannalta edulliseksi katsomallaan tavalla muun muassa määräämällä lakkautettavaksi monia yhdistyksiä.

Välirauhanehtojen täyttäminen tuli marraskuussa muodostetun, J.K. Paasikiven johtaman hallituksen päätehtäväksi. Vasemmistopuolueet saivat siinä vahvan aseman. Poliittisen tilanteen vakauttamisen kannalta erittäin tärkeäksi tapahtumaksi muodostuivat eduskuntavaalit, jotka pidettiin maaliskuussa 1945. Niiden tuloksena eduskunta uudistui merkittävästi, mutta vasemmiston ja oikeiston pääpiirteinen tasapaino säilyi. Maailmansodan päättyessä Euroopassa Saksan antautumiseen 9.5.1945 ja sekasorron jatkuessa Keski-Euroopassa Suomi oli ehtinyt jo useiden kuukausien ajan sopeutua rauhanomaisiin oloihin sekä aloittaa jälleenrakennuksen.

Paasikiven hallituksen ratkottavaksi tulleista asioista vaikeimpiin kuului lopulta välirauhansopimuksen määräys, jonka mukaan sotarikoksiin syyllistyneitä oli rangaistava. Liittoutuneiden tulkinnan mukaan se koski myös “sotaan syyllisiä poliitikkoja”. Valvontakomissio painosti hallitusta toimeenpanemaan tuon artiklan määräykset täydessä laajuudessaan. Monivaiheisen ja poliittisesti vaikean prosessin jälkeen muun muassa entinen tasavallan presidentti Risto Ryti ja useita ministereitä tuomittiin vankeusrangaistuksiin. Laaja oikeuskäsittely järjestettiin lisäksi asekätkennästä, joka paljastui kesällä 1945 ja todettiin välirauhansopimuksen vastaiseksi toiminnaksi.

Tasavallan presidentti Mannerheim joutui eroamaan terveydellisistä syistä maaliskuussa 1946, jolloin eduskunta valitsi J.K. Paasikiven hänen seuraajakseen. Sodan jälkeistä, hyviä suhteita Neuvostoliittoon painottanutta poliittista suuntausta ryhdyttiin kutsumaan “Paasikiven linjaksi”.