Euroopan puolueettomissa maissa pyrittiin 1960-luvulla yhdistämään ulkopoliittiset ja maanpuolustuksen keinot samaan kokonaisuuteen. Tällöin yleistyi tapa nimittää ulkopolitiikan ja maanpuolustuksen kokonaisuutta turvallisuuspolitiikaksi.
Suomessa turvallisuuspolitiikkaa johti yksiselitteisesti tasavallan presidentti. Hän määräsi perustuslain mukaan suhteista ulkomaihin ja toimi puolustusvoimien ylipäällikkönä. Turvallisuuspoliittisen opin puitteissa tähdättiin puolueettomuusaseman vahvistamiseen ja katsottiin, että ulkopolitiikka oli keinoista etusijalla maanpuolustuksen antaessa sille tukea.
Kirjallisuutta
- Wilhelm Agrell, Alliansfrihet och atombomber (1985), s. 166-250
- Osmo Apunen, Linjamiehet (2005), s. 125-137 ja 161-167
- Max Jakobson, Kuumalla linjalla (1968), s. 162-173
- Max Jakobson, Veteen piirretty viiva (1981), s. 305-324
- Pertti Salminen, Puolueettomuuden nimeen (1995), s. 177-181 ja 214-275
- Sakari Simelius, Puolustusvoimien puolesta (1983), s. 197-237
- Juhani Suomi, Presidentti (1994), s. 86-88 ja 104-131
- Pekka Visuri, Totaalisesta sodasta kriisinhallintaan (1989), s. 199-206
- Pekka Visuri, Idän ja lännen välissä – puolustuspolitiikka presidentti Kekkosen kaudella (2. p. 2016), s. 109-172